Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



perjantai 27. heinäkuuta 2012

Tiikerinsilimä

Luojan kiitos, tämä päivä tuli lopultakin.

Odotinko olympialaisia? No en! (Tai odotin minä kyllä ehkä vähän niitäkin, tai en ainakaan kieltäydy katsomasta niitä, kun ne nyt kerran alkavat.)

Odotinko kesää? No kyllä. Hellettä ilman pärjäisin kyllä, mutta ihanaa silti, että lopultakin on lämmin.

Mitä sitten odotin? No KESÄLOMAA. Se on nyt.

Aaaaahhhhh.....

Mutta sitten asiaan. Olen joskus sanonut, miten valtavan paljon pidän kurjenmiekoista. Iiristen suku on niin valtavan laaja ja kaunis ja sympaattinen ja muutenkin ihana, ja ne ystävällisesti kukkivat, kukin vuorollaan, keväästä pitkälle kesään saakka.

Kevätkurjenmiekka aloittaa jo silloin, kun maassa on vielä lunta.
Tässä heitä on jo vähän enemmän.
Toukokuussa kukkii ensimmäinen parrakkaista, pikkukurjenmiekka. Varsinainen "Ritari Siniparta" minikoossa.
Ja tässä pihan vanha saksankurjenmiekka.
Hollanninkurjenmiekka 'Frans Hals' kesäkuulta.
Kirjavalehtinen Iris pallida ensimmäistä kertaa kukassa.
 Ja ihana Iris hollandica 'Light at Dawn'.
 Tarhakurjenmiekka, jota en tiennyt omistavani.
Tätäkään meillä ei pitänyt olla.
Iris hollandica, joka ei ole sitä, mitä sen pitäisi. Kyltissä lukee 'Rusty beauty ja Eye of the Tiger', eli kahta eri hollandicaa samassa paikassa. Tämä ei ole kumpikaan niistä.

Ostin sipuleita Tukholman messuilta irtomyynnistä, joten saan olla iloinen, että tuo a) ylipäätään on iiris ja b) on kaunis kaikesta huolimatta.
Tässä sen sijaan on se tiikerinsilimä, eli 'Eye of the Tiger'. Että voi olla kaunis tuokin! Kuvattu tänään, 27.7., joten kolme kuukautta on jo mennyt niin, että aina joku kurjenmiekka on kukassa.

Ja lisää tulee: samasta ryppäästä kukkivat nyt kohta kaikki. Ehkä sieltä tulee lisää tiikerinsilimää, ehkä sieltä tulee sitä 'Rusty Beautya' (tulisipa...!), ehkä sieltä tulee ihan jotakin muuta.

Kaikki minulle kuitenkin kelpaavat. Ovat ne niin lumoavia.

Autuasta elokuuta, ja jännittäviä kisaviikkoja. Voihan sitä hurrata muillekin kuin suomalaisille. Paitsi panen minä purjehtijoihin pientä toivoa. Nyt lähden katsomaan avajaisia niin kauaksi aikaa kuin silmät pysyvät auki.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Harvinainen kesäpäivä

Sattuipa sunnuntaiksi harvinainen päivä tätä kesää ajatellen: paistoi aurinko. Tuulahteli kyllä kohtalaisen vilakasti, mutta kyllä sen kesäpäiväksi silti tunnisti.

Siitä riemastuneena meidän perhe hyppäsi pyörien selkään ja lähti eväsretkelle. Poljimme Tuusulanjärven rannalle, Sarvikallio-nimiseen paikkaan. Olimme Herra Miehen kanssa käyneet siellä joskusmuinoin, aikana ennen Eka Vekaraa, ja ajattelimme, että paikka sopisi mainiosti eväsleipien ja banaanien syömiseen. Halusimme myös näyttää EV:lle yhden lähialueemme hienoista pienistä retkikohteista.

Poljeskelimme hissukseen, kaikessa rauhassa ja seitsemänvuotiaan tahtiin. Tuusulaan oli taas rakennettu lisää komeita taloja, joita pyörän selästä oli helppoa ihastella ja hämmästelläkin.

Sarvikalliolla ei ollut ristin sielua. Tuusulanjärvellä sen sijaan soudeltiin, edettiin hissukseen moottorivoimin ja olipa siellä joku kanootinkin kanssa. Veneille piti tietysti asiaankuuluvasti vilkutella; olo oli kuin ruotsinlaivalla, kun venhot olivat sen 25 metriä meitä alempana.

Ihan vähän äitiä kylmäsi, kun EV oli aika touhukkaalla tuulella ja kuikuili ikävästi lähellä kutakuinkin pystysuoraa kalliopudotusta. No, enemmän kuin ihan vähän: oli pakko pyytää poika kauemmas reunalta.

Levitimme kalliolle huovan, herkuttelimme eväistä, katselimme selkälokin liitelyä mustanharmailla siivillään. Aurinko lämmitti jo ihan kunnolla, eikä elämä ollut hassumpaa, kuten Risto Räppääjä laulaa, vaikka emme rumpuja paukuttaneetkaan.

Reissulla meni melkein puolet päivästä, mutta kiirepä ei sunnuntaipäivänä ollut mihinkään. Työpäiväkin oli vasta tänään :-(

Googlettamallakin Sarvikallio löytyy, mutta tässä silti pari kuvaa maisemista.

Kohti Tuusulanjärven pohjoispäätä.
Taiteilija Pekka Halosen ateljeekoti on piilossa puiden takana. Lienevätköhän Halosen erämaamaisemamaalaukset Sarvikallion "erämaista"? On vallan mahdollista!
Korkeuserot jäävät kuvissa aina vaisuiksi, mutta kyllä tässä melkoisen kaukana rannasta ollaan, hui!
Sivistys häämöttää: Järvenpään kaupunki.

Kanoottimies vilkuttaa. No ei sentään. Veteli menemään vaan...


Kotona illalla sain vielä ahkeruuspuuskan ja keräsin melkoisen komean kimpun oreganoa ja persiljaa pihalta tehdäkseni ystävättäreni, Harrastelijakokki Kolmosen idean perusteella niistä pestoa. Tuoreutta oli kutakuinkin sylillinen, kun oreganot olivat vähän venähtäneet ja persiljakin niin pörheää, että. Mitä sain, kun yhdistin ne pinjansiementen, suolatilkan, valkosipulin, parmesanin ja oliiviöljyn kanssa? Pikkuriikkisen, puolentoista desin purkillisen herkkua :-D

Mutta hyvää se on, vaikka ehkä aavistuksen liian valkosipulista (itse kasvatettu valkosipuli on täyttä tavaraa kahdenkin kynnen annoksena).

Huomenna syödään pestopastaa.


torstai 19. heinäkuuta 2012

Riippumaton ihminen

Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen haaveillut riippumatosta. Tälle pihalle nyt ainakin, jossa sentään on puita. Puut vain ovat liian kaukana toisistaan, enkä halua telineitä. Puut pitää olla. Ne ovat jotenkin romanttisia.

En enää löytänyt tekstiä, jossa siitä viimeksi haaveilin, mutta muistan kyllä, että sekä Saila että Pirkko minua puuhassa kannustivat: voihan sitä narua vetää jatkoksi, jos puiden välillä on pitkä etäisyys.

Niinpä minä jäin sitä sitten kypsyttelemään. Otin mitan, ja mittasin. Ei ollut kymmentä tai kahtatoista metriä. Oli viisi. Siitä osasin lyhyelläkin matikalla laskea, että jos riippumaton pituus tavallisesti on pari metriä, kolme jää uupumaan. Kolme voi jakaa tasaisesti, onhan riippumatossa, kuten maggarassa, kaksi päätä: toinen pää ja toinen pää. Siitä tulee, kun rauhallisesti ja huolellisesti laskee, puolitoista metriä kumpaankin päähän jatkon tarvetta.

Ehkäpä... ehkäpä... no olisi se ihan mahdollinen, tuumasin aikani, kunnes lopulta pidin sitä itsestään selvänä. Tottakai se onnistuisi. (Ja tämän te muut olette toki tienneet koko ajan.) Voi haloo päivää, että ihmisen pitää olla oululaisittain ihampoliä.

Koska Saila kehotti edellisen postauksen kommentissaan minua oleilemaan ja tunnustelemaan, istuksimaan ja haahuilemaan, annoin universumin (Mr. Universum in English, by the way...) kertoa, mitä tänään tekisin.

Niinpä minä sitten menin kauppaan, ostin juuri täydellisen riippumaton, muutaman metrin kunnon köyttä (jotain veneilyversiota, koska toisessa päässä oli pikahaka) sekä yhden haan (perusmuoto "haka", ei saksalainen H). Ihan tuosta vaan, niinkuin joka päivä ostelisin riippumattoja. Ja niinkuin niitä täysin sopivia tuhannen varmasti olisi joka kaupassa. Ostin minä myös makuuhuoneeseen metallisen kukkapylvään, mutta se on toinen juttu se.

Tulin kotiin hymyillen niin leveästi kuin korvat antoivat myöden, söin pikaisesti ja sitten hain kirjahyllystä meillä jostakin ihmeellisestä syystä olevan Solmut-nimisen kirjan. Solmin toiseen pätkään - köysi ystävällisesti katkaistiin kahteen pätkään kaupassa - sen haan kiinni ja pätkän toisen pään kiinni riippumattoon. Ja sama uudelleen, koska riippumatossa, kuten maggarassa, on kaksi päätä. Tosin nyt en solminut enää hakaa kiinni, koska veneilytuotteen valmistaja oli ystävällisesti tyylitellyt massiivisen metallipönikän köyteen kiinni valmiiksi. Kiitos.

Rakennelma ulos, parit viritykset ja koemakkaukset (maahan asti; kiristetään köysiä. Vieläkin maahan asti; kiristetään lisää.) ja sitten: riemua, jubel! Minulla on kuulkaa riippumatto! Ihana, beige pellavainen riippumatto, jossa on oikein tyynykin :-)

Kas, siinä hän nyt sitten on.



Toki sitä piti testata kaikessa rauhassa.

Tässä on maisema suoraan ylöspäin. Kunhan omenat tuossa hieman vielä kypsyvät, voin a) leikkiä muinaisia roomalaisia keskiuusimaalaisittain ja poimia omenat suoraan puusta tai b) keksiä painovoiman uudelleen, kun ensimmäinen pomme putoaa päähäni.
Tuoltakin näkyy taivasta. Näkyy sieltä kyllä naapureiden talojakin, mutta koitan katsella maailmaa vain juuri tuosta kolosta. Ja miettiä, voisiko riippumatossa lakata varpaankynnet.
Ja kas, kyllä se Mr. Universum tietää, miksi ja miten maailma järjestyy. Minun piti alkaa kunnostaa pyöräkatoksen taakse salaista puutarhaa, koska minä ostan tänään riippumaton ja näen sen maiseman tästä riippumatosta. Ja koska sen näyn on parasta olla kaunis.
Aurinko ehti jo laskea hyvän matkaa talonharjan taakse ennen kuin minä maltoin mattosestani edes nousta. Hain välillä lisätyynyn (jälleen kerran Mr. U järjestää: tyyny, jolle ei viime aikoina ole ollut käyttöä, mutta josta pidän tosi paljon) ja vanhan, pehmeän, käytössä kuluneen ja reiänkin saaneen fleecehuovan, ja kirjan. Ja pötkötin vaan.

Lopulta tuuli pakotti minut tunnustamaan, että muuten on mukavaa, mutta peppu paleltuu. En halunnut virtsatientulehdusta ensimmäisenä riippumattopäivänäni. Jos kyllä muulloinkaan. Niinpä nousin ylös, ja käännyin vielä kerran katsomaan uutta ihanuuttani.


Minä olen NIIN riippumaton ihminen. Ei lepotuoleja, ei puutarhakeinuja.

♥♥♥  Riippumatto. ♥♥♥

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Herranjestas, minähän TEIN sen.

En rehellisesti sanottuna olisi uskonut, että siirtäisin sen pensaan.

Lähdin töiden jälkeen melkein suoraan ulos. Kun olin menossa ovesta pihalle, satuin vilkaisemaan itseäni peilistä. Nauru pääsi! Siinä on Helsingin MM-kisahattua vuodelta 2005 ja Kärppien t-paitaa, jalassa oli virttyneet harmaat collegehousut ja ne resuiset lenkkarit... mutta punaista huulipunaa rouvalla kuitenkin oli niin visusti huulissa, että!

Hieno sitä olla pittää puutarhahommissakin.
Koska en ollut kuitenkaan siirtämässä sitä pensasta, siirsin sitten toisen. Mummonmuurissa (naapurin mummon näkösuojaksi istutetussa kukkapenkissä) sijaitsi valkokirjokanukka. No, ei sijaitse enää. Siirsin sen näkösuojaksi toisen puolen naapurille. Pensas on nyt tuossa vasemmalla. Tai mikä pensas se vielä on, tuollainen nuori huntalo.

Sitä pitkin laitoin kiipeämään sinikukkaiseksi kuvatun jalokärhö 'Mrs. Cholmondeleyn'. Jos se on sitä, mitä lappu lupaa (Plantsun kasveista ei koskaan tiedä), ja jos se on sen värinen kuin kuvissa näyttää, yhdistelmä voisi olla aika kaunis.

Kun olin siirtänyt yhden pensaan, tuumasin, notta menisköhän se toinenkin. Sitä varten ryhdyin sitten tilanraivauspuuhiin ja kaivoin ylös yhden syreeninraaskun, josta ei oikein koskaan ole meinannut tulla mitään. Se on vain kyhjöttänyt surkean näköisenä - surkean näkymättömänä - yhden orvon tuijan kyljessä. Siinä nousi siis pensas nro 2.

Sitten vinttaamaan sitä pensasta. Ja kun olin aikani talikon (mutta en taikasauvan, valitettavasti) ja lapion kanssa puhertanut, niin sehän lähti! Muutama hajapala irtosi, mutta se lähti. Eikä ollut edes kovin painava. Höh!

Siinä ohimennessä lahjoitin sen syreenin naapurinrouvalle.

Virpiangervo piti kuitenkin roudata toiselle puolelle taloa, joten tässä vaiheessa leikin älykästä puutarhuria ja hain kottikärryt. Niissä virpiangervo sai sitten paraatikuljetuksen tontin toiseen laitaan, tuijan kylkeen, kuten hahmottelinkin. Valmiiksi kaivamani kuoppakin oli niin passelin kokoinen, että en olisi parempaa saanut vaikka olisin mitannut. Parikymmentä litraa kastelukannusta vettä päälle ja siinä ne olivat, tuija ja virpi, uudet parhaat kaverit. Ja ne näyttivät yhdessä ihan... hirveiltä. Virpiangervo on Todella Ruma Pensas. Prkl, minä kaivan sen huomenna ylös ja lahjoitan senkin toiselle naapurinrouvalle, joka ensivaiheessa sai ne hajapalat.

Mutta sitten päästiin asiaan, eli sen salaisuuspuutarhan justeeraukseen. Maassa oli ennestään jonkin verran sinisiä vuorikaunokkeja, ja koska olin saanut niitä taimivaihdossa lisää, istutin uudet vanhan viereen. Siihen tuli yksi valkoinenkin kaunokki, mikä on minusta ihan ok. Nyt siellä on sinisiä pikkutalvioita, sinisiä siperiankurjenmiekkoja, sinisiä vuorikaunokkeja ja valkoista vuorikaunokkiakin pikkunykyrä. Tsuumailin pihaa sillä silmällä miettien, mitkä kasvit minua riittävästi miellyttäisivät, että voisin siirtää ne vuorikaunokkien kaveriksi, ja saisin sen Thaimaa-penkin edelleen. Senhän eilen virallisesti tuhosin. Tällä hetkellä vahvimmat ehdokkaat ovat valkoinen myskimalva tai valkoiset ukonkellot sekä aivan ihanan punaiset värimintut.

Sen jälkeen siirsin keltakirjokanukkahuiskulan (kolme soiro-oksaa, joiden päässä ehkä viitisenkymmentä lehteä; ei siis mikään kaunotar) puoli metriä vasemmalle, virpiangervolta tyhjäksi jääneeseen koloon (ja totesin ilokseni, että kanukassa oli hyvännäköiset juuret. Kasvakoon ja kukoistakoon siis!). Laskeskelin siirron jälkeen, että pensas täyttää nurkan n. 2-3 metrin alueelta sitten ehkä viiden vuoden päästä. Mutta että sen ja pyöräkatoksen väliin jäisi vähän hassun näköinen tyhjä aukko.

Ei kun uudelleen tsuumailemaan. Ja hey presto, minullahan on jonkun taimimyymälän syyspoistoista säälipelastettu jalo-onnenpensas 'Northern gold', joka on vielä varsin pienenpienikin. Talikkoa pensaan alle ja vips, pensas lähti lennolle Talikko Airwaysin siivin. Kasvaahan sekin, toki, ehkä sitten viiden vuoden päästä, mutta sitä saa leikata - kuten kanukkaakin.

Ja siis sitten viiden vuoden päästä minulla on uuden puutarhahuoneeni takaseinä valmis.

Onnenpensaan vieressä, pyöräkatoksen takaseinää vasten, kasvaa viiruhelpi aika muhkean näköisenä. Sepä sitten ei olekaan enää oikein hyvä siinä. Tietenkään, voisiko tämä projekti muuten mennäkään. No, eipä hätää: sheriffi uljas tää rosvojen perään ennättää ja alkaa miettiä, voisiko helpin siirtää salaisuuspuutarhan / huoneen oikealta reunalta vasemmalle. Juudo, tottakai voi!

Sitten, kun siirrän sen - en tehnyt sitä vielä - pyöräkatoksen seinustalle jää enää japaninruusukvitteni. Ja kuulkaas, se saattaa näyttää aika hyvältä siten. Yksinään pensas saa täyden huomion, ja tulee oikealla tavalla esille. Jospa saisin vielä maan sen alla katetuksi vaikkapa koristekivillä tai jollakin sellaisella, silloin näyttäisi siltä, ettei siihen todella ole tarkoituskaan istuttaa muuta.

Ja jos päädyn siirtämään helpin jonnekin muualle, sekään ei haittaa.

Mitä muuta sinne sitten vielä tulee? Pohdintalistalla ovat mm. vahvan punainen kiinanpioni 'Buckeye Belle', jonka ostin viime keväänä puutarhamessuilta. Toistaiseksi polvenkorkuinen samettisumakki, joka tosin ei enää sitten olisi auringossa, vaan aidan varjostamana. Ja se taas saattaa olla huono juttu sille. Sitten minua sykähdytti riippalehtikuusi, jonka Linda esitteli Romppalassaan. Se sykähdytti niin paljon, että kävin jo puutarhamyymälässäkin. Siellä oli... yksi kappale. Ei ehkä maailman kaunein, mutta siinä se kuitenkin seisoi. Ja sillä nimenomaisella puulla oli 92 euron hintalappu.

Sai jatkaa seisomista.

Ja, voi aivonyrjähdys, päähäni pälkähti myös magnolia, jolle salaisuuspuutarha saattaisi olla riittävän suojaisa ja varmasti aurinkoinen paikka. Se sopisi myös tähän itämaiseen ideaan, joka minulla paikalle on.

Olen kuitenkin päättänyt sisustaa salaisen puutarhahuoneeni olemassa olevilla kasveilla, enkä edelleenkään osta yhtään uutta. Eikä minulla ole kiirettä. Nyt aion nimittäin antaa kaivuutöiden jäljiltä kaaoksessa olevan nurkkauksen antaa asettua hieman. Pelaan aikaa ja tsuumailen pihaa.

Koska minulla on tuumatauko, laitan pari kuvaa tämänhetkisestä tilanteesta. Saa käyttää mielikuvitusta, kiitos! Niitä Ennen-kuvia kuun alusta voi kurkistella täältä.

Kun romu ja roska on kutakuinkin pois raivattu, tämä oikeasti tuntuu vähän huoneelta.

Tuossa aidannurkassa on jo paikoillaan se valkokirjokanukka, mutta koska se on risu, sitä ei edes erota :-D
Tässä huonetta katsellaan yhden seinän läpi. Tuossa on rinnakkain kaksi samanlaista käynnöstukea, ja niiden kanssa kulmittain vielä yksi.

Oikealla näkyvät japaninruusukvitteni, viiruhelpi ja se nilkankorkuinen onnenpensas. (Kai sekin siellä on; en oikein erota...)
Tältä piha näyttää nyt tieltä katsottuna. Kirjokanukkakin on tässä kuvassa hieman paremmin näkysällä oikeassa alanurkassa. Latva siis on vasta tuolla korkeudella. Hohoijaa.
Tässä vielä ne köynnöstuet, joita vasten keijuangervon takana 'Niobe'-jalokärhö aloittelee varovasti kiipeilyään. Ellei kuole talvella.

Kyllä tästä vielä jotakin tulee. En tiedä, mitä, mutta jotakin.

T. Kissa, joka nostelee omaa häntäänsä.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

3,5 tuntia

Samat numerot kuin eilen, nyt vain eri mittayksikkö.

Sen verran aikaa hurahti huomaamatta pihapuuhissa, kun vihdoin sää antoi harrasteelle myöten. Intoa ei vain olisi ollut pii...run vertaa. Blääh. Minä muutan kerrostaloon.

Mutta niin vain tyhjensin kompostorin, leikkelin vähän omenapuita (paljon ei uskalla, kun tein aika monelle mittavat massaharvennukset keväällä), ja turasin sen "salaisen puutarhan" kanssa, jonne talvehko-omenapuun leikkaamisen jälkeen pääsee nyt puun alta silmiään tai otsaansa vaarantamatta.

Siivosin sieltä kolme isoa pussimultasäkillistä (onkohan pussin tilavuus 55 tai 65 litraa) rikkaruohoja ja muuta roskaa, savimultakökkäreitä ja lopultakin, lopultakin myös ne ei-niin-ihastuttavat perennat, jotka ovat paremman puutteessa toimineet Thaimaa-penkin väreinä: lehtosinilatvat, etelänmunkit, palavatrakkaudet, imikät, ja oranssit unikot. Hei vain, jos joku olisi juuri niitä omaan penkkiinsä toivonut...

Yhden komea (vaiko syys?)maksaruohon jätin vielä paikoilleen, kun en ole varma, onko se valkoinen vai punainen. Se on niin uusi, ettei se ole kukkinut vielä. Olen sen pelastanut taimivaihdon "vie pois" -kasasta, joten oletan, että punainenhan se... Tuskin kukaan olisi siihen kasaan valkoista maksaruohoa tuikannut.

Nyt maa on kuin pommin jäljiltä, kun nurmi on askelista tamppautunut, seassa on savikökköjä, ja kaivetut kohdat ovat sikinsokinhuiskishaiskis. Siksi: no photos. Näytän sitten kuvasarjan Ennen - Välillä - Nyt, kun on jotakin kunnollista näytettävää. Ai niin, mutta Ennen-kuvathan te olette jo nähneet. No, sorry...!

Sain minä jotakin paikoilleenkin. Laitoin pyöräkatoksen takaseinän (salaisesta puutarhasta katsoen etuseinän) ikkuna-aukkoihin Multasormesta ostamani valkoiset puiset köynnösritilät ja kiedoin köynnöskuusaman oksat niiden lomaan. Kolmionmuotoiseen, aiemmin kaivamaani "kukkapenkkiin" siirsin keltalehtisen keijuangervon ja sen taakse, uusiin kivoihin metallisiin köynnöstukiin nostelin hennon ja pienen 'Niobe'-kärhön kolme puolimetristä versoa. Ja katkaisin niistä vissiin jokaisen. Hm.

Nyt on isossa pohdinnassa se, mitä tekisin aidan nurkkauksessa olevalle, varsin hyvässä iskussa olevalle idänvirpiangervolle. Laitoin sen nurkkaan aikanaan täytepensaaksi - jälleen paremman puutteessa - mutta nyt sen paikkaa havittelee keltakirjokanukkanuorukainen, jolle nurkkaus olisi aivan onnen omiaan. Se peittäisi korkeammaksi kasvavana hyvin näkymää tieltä pihalle, ja se näyttäisi hienolta salaiseen puutarhaan pihaltakin tultaessa.

Mutta kun virpiangervo on aika tuuhea. Ja hyvävointinen. Ääh... jaksaisinko siirtää sen? HALUAISINKO siirtää sen, vaikka en siitä kovasti pidä? Vai joko minun olisi aika vaalia pihalla vain niitä kasveja, joista oikeasti tykkään? Norjanangervokin olisi parempi vaihtoehto kauniisti kaartuvine kukkaterttuineen (olen aina jostakin syystä ollut heikkona kaikkiin suihkulähteen lailla kaartuviin kasveihin).

Ollako vai eikö olla? Alan pikkuhiljaa ymmärtää sitä pääkallon tuijottelijaa.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

35 mm

Sitä lähestytään parhaillaan. On päivän vesisaalis. Tyhjensin mittarista kymmenen milliä vettä aamulla varttia vaille seitsemän, kun lähdin töihin, ja nyt on päästy tähän saakka.

Tosin ulkona kohisee siihen malliin, että huomisaamuna 6.45 voi mittarissa olla ihan eri lukemat.

Anteeksi, Universumi: en tarkoittanut aivan tätä, kun sanoin, että olisi mukavaa välttyä kastelemiselta. Tarkoitin sitä, että voisi ropsauttaa sen viisi-kymmenen milliä, ettei tarvitsisi huuberin putkea aukaista.

Olisit voinut säännöstellä vaikka kolmeen viikkoon sen 35 milliä, ei kolmeen tuntiin.
 Räkättirastas nousi naapurin katolle kuivattelemaan hetkeksi. Tuuli heilutti höyheniä ja sulkia mukavasti siihen saakka, kunnes tyypin piti paeta...
Sen lajitoveri himoitsi lähimmäisensä omaisuutta. Perskuta, ne on kuule meidän mansikoita etkä sinä niitä syö!
Me sen sijaan syömme hyvällä halulla. Siinä on päivän kaksilitrainen.
 Mutta se vesi. Masentaa päivänsinenkin (tai -punan).
 Ja viiruhelpin.
Ja tähtilaukat. Raukat ovat pötköttäneet jo useita päiviä. Tähtenä oleminen oli ilmeisesti ns. overwhelming... On rankkaa olla kaunis!
Tää olis siis se lilja, se... punainen. Huomatkaa säännöllisesti kolmion muotoon asettuneet... ne, joista tulee siitepölyä.
Syysleimu 'Harlequin' alkaa näyttää nimensä veroiselta. Kukan pitäisi olla violetti. Wau, sanon minä jo nyt. Aivan ihana.
Valkoalpi on melkein kauneimmillaan nupulla. Herkkyyttä vaikka muille jakaa, ja valkoinen on valkoinen on valkoinen.
Mutta omena on punainen. Kohta. Siihen saakka se vihertää, ja näyttää kovin pontevalta.

Osa raakileista on tumpsahtanut maahan; ehkä on ollut liian kuivaa, tai ahdasta. Joka tapauksessa, tänä vuonna on taas se parempi omenavuosi.

Mikä on hieman hankalaa: mansikoita pakastaessani löysin arkusta viimevuotista omenasosetta, omenasosetta ja vaniljaista omenasosetta. Tarttis vissiin käyttää ne. Mutta ei niitäkään voi käyttää mihin tahansa.

Puurossa sose menee kyllä hienosti. Vaikka syön puuroa muunkin hillon kera, omenapuuro on kyllä ihan parasta.

Siitä lähtee uneksimaan hän. Nam.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Toinen jalka kengässä.

Eka Vekaran ensimmäinen lomaviikko on takana. Mummu ja Isotäti olivat kaverina, kun Herra Mies ja minä edelleen paahdettin töihin. Juhlittiin 7-veesynttäreitä pariinkin otteeseen, tavattiin sukua ja huonetta kaukaa Pääkaupungista ja vielä kauempaa Ranskasta, ja oli muutenkin niin vauhdikasta, että yksi hammaskin irtosi. Heilui tosin jo kuin heikkopäinen, eli ihan oli aikakin irrota. Eka Vekaralta, siis.

Nyt on mummut ja mammat saateltu junaan, ja perheen miehet lentokoneeseen. Ja olen ihan itsekseni kotona kokonaiset kuusi päivää. Paitsi että käyn kyllä välillä olemassa lähes itsekseni töissä.

Melko hämmästyttävää vauhtia sitä pystyy ihminen kääntämään toimintonsa nollille, kun siihen kerran tilaisuus tarjoutuu. Kävin tosin ensin jumbokauppakeskuksessa kiertämässä lähes jokaisen naistenvaateliikkeen, ja sain siihen kulumaan neljä tuntia. No, sushittelin siinä alkuun puolen tunnin ajan, mutta silti.

Sain saalistakin. Yhden hempeänvihreän neuletakin, ja kaksi kesäisen harmaata neuletta. Toisessa oikein savupiippukauluskin. No, mitäs on niin kylmä kesä. Lisäksi toimin agenttina ystävättärelleni, joka yhteisellä kauppakierroksellamme haikaili huikean kauniin topin perään, mutta ostoskiintiön ollessa silloin jo täynnä jätti topin ostamatta. Onneksi, sillä nyt sen sai puoleen hintaan. Pääkäyttäjän ollessa viidensadan kilometrin päässä kesämökkeilemässä minä muutaman tehotekstiviestin jälkeen sitten hankin topin hänelle. Luojan kiitos kännyköistä!

Mutta kauppakierroksen jälkeen nollasin oikein urakalla. Täytin ensin vatsani perinteisistä perinteisimmällä bolognesepastalla (spagettia ja jauhelihakastiketta, sanoisi suomalainen) ja lasillisella punaviiniä, ja sitten pötkähdin sohvalle katsomaan kovalevyltä Trädgårdsfredageja. Yksi jakso käyttäytyi kummallisesti: räpäytin kerran silmiäni hieman pidempään ja sillä aikaa koko jakso oli loppunut. Hmph.

Ohjelmista inspiroituneena polkaisin sitten jossakin vaiheessa koneen käyntiin lähteäkseni vihdoinkin pihahommiin. Ehdin laittaa mariraitaa päälle ja tuulihousua jalkaan, ja toinen jalkaterä oli jo resuisessa lenkkarissakin ennen kuin korvat tarttuivat ulkoa juuri sillä siunaaman hetkellä alkavaan kohinaan.

Vettä! Voi harmi. Tai siis ei. Tai siis joo. Tai siis ei. Puutarhahommat jäivät tekemättä, mutta ihanaa, että sataa. Onkin ollut pitkä kuiva kausi. Lapion ja talikon sijasta otin kiinni vain kamerasta ja räpsyttelin muutaman märän otoksen. Ohessa on otteita viikon varrelta muutenkin.

Tämä väriyhdistelmä puhutteli minua jo sammalleimu-purppuramaksaruohossa. Tässä viinilaukka ja myskimalva. Aivan ihanat yhdessä!
 Hollanninkurjenmiekka 'Frans Hals'. Frans onkin ollut ahkera poika, kun on saanut sekä nimikkoiiriksen että nimikkopäivänliljan.
Iris ensata 'Light at Dawn', aivan fantastinen lajinsa edustaja.
 Oma Piha -lehden kestotilaajaetu, sinilaukka. Että onkin sininen!
Tämä taas ei niin sininen, mutta aivan mahtavan värinen kuitenkin.

Alppipiikkiputki.

Minulla oli jossakin vaiheessa hankaluuksia muistaa, kumpi on alppi- ja kumpi sinipiikkiputki. No höh, ihanhan tuo on kuin alppiruusu. Hyvä muistisääntö. Sinipiikkiputken kukka on paaaaljon pienempi. Ja ehkä jotenkin sinisempikin.
Rakas 'Westerplatte'-kärhöni päivän sateen kiillottamana.
 Harakkakaan ei tykännyt sateesta, vaan meni naapurin mummun tikkaiden pienalle kelejä pitelemään :-D
Trendiväriä...
PilviPulla ihmetteli omalla pihallaan kasvavaa tomaattia(ko),  mutta kyllä se varmasti tomaatti oli, sillä niinpä niitä näyttää itävän täälläkin. Viime vuonna tässä kasvoi kirsikkatomaattia, joka pudotteli osan hedelmistä loppukesällä multaan, mihin ne myöskin talveksi sitten lopulta jäivät.

Ja hey presto: täältä tulee jälkeläinen.

Useampia jälkeläisiä, itse asiassa. Nypin ne kuitenkin pois; tuskin ehtisivät enää tässä vaiheessa tomaatintuotantovaiheeseen!
Tästä kompostissa kasvavasta perunasta sen sijaan saattaisin saadakin satoa. Ihme tyyppi; en todellakaan tiennyt, että olisin heittänyt kompostiin muuta kuin potunvarsia. On sinne näköjään joku nykyräkin mennyt...
Puutarhurin tuumailupenkki terijoensalavien varjossa. On ihan lempipaikkojani pihallamme.
Ja lopuksi pientä valaistusta Suureen Salaisuuteen.

Tuostahan se ilmiselvästi lähtee... (Meilläkö savimaa???)

Tuohon on joka tapauksessa tulossa kolmion muotoinen pieni kukkapenkki. Olen jo sekoitellut joukkoon muutaman sankollisen EV:n hiekkalaatikolta ryöväämääni hiekkaa ja reilun annoksen kompostimultaa, josta nousee sen miljardi rikkaruohontainta, jahka vielä hetken odottelen.

Tällä hetkellä en odottele kuin kahta asiaa: ukkosta ja unta. Ukkosta tuskin tulee, vaikka Espoossa sen kerrottiin keskeyttäneen jalkapallo-ottelunkin. Meillä vaan sataa... Mitäs toivoin.

Unta lähden tästä pikkuhiljaa metsästämään petin pohjalle, jotta jaksan aamulla virkeänä painaltaa taas työtietokoneen ääreen.

Mukavaa alkavaa viikkoa!