Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Elämä vie mua... enkä minä elämää

Olen minä täällä. Enkä enää Hullareilla, kuten Geranium epäili. Pääsin pois, eivät halunneet pitää. Olen vain ollut täysin uupunut, en vain puutarhamasentunut vaan rättipoikkiväsynyt. Syntymäpäivänä alkanut flunssa jatkui ja jatkui ja jatkui, vaikka kuumekin käväisi 39 asteessa. Olin niin väsynyt, että melkein nukahdin kahteen työpalaveriinkin. Onneksi olivat sisäisiä, ja saatoin hakea kahvimukillisen juuri sillä hetkellä ja siinä.

Lopulta lannistin vastahankaisuuteni mennä lääkäriin ja lompostin työterveyshuoltoon. En ehtinyt kuin hönkäistä: "On pitkään kestänyt flunssa ja minua niin väsyttää", kun lääkäri jo sanoi, että minulla on poskiontelontulehdus. "Eikä voi olla", intin vastaan, mitään ei särje eikä missään tunnu ja olin säntillisesti nenäkannulla ontelot huuhdellut. Vaan niin se vain tohtorismies ultralla molemmista poskista pöpöt löysi. Ällistyksen ällistys.

Ja ei muuta kuin antibioottikuurille. Kymmenen päivää, kaksi kertaa päivässä. Kuurin jälkeen kävin varalta uudelleen lääkärissä, mikä lie saikin menemään (yleensä en todellakaan käy). Tai varalta ja varalta: posket tuntuivat edelleen ihan normaalilta, mutta nenä oli vähän tukossa ja henkitorvi aivan tulessa.

"Viidenkymmenen prosentin onnistuminen, toisessa poskiontelossa ei ole tulehdusta", totesi toinen lääkäri ja kirjoitti uuden kuurin. Herranjestas sentään!

Nyt siis mennään toista kymmenen päivän tablettipurkillista, tätä onneksi vain kerran päivässä. Enää ei aivan kuolemanväsytä, mutta enpä minä vieläkään ihan penaalin terävin kynä ole.

Siinä siis suurinosaselitys radiohiljaisuudelle. En vaan ole jaksanut.

Ei minulla kyllä kovasti ole ollut asiaakaan. Aamulla töihin ja illalla kotiin toistettuna päivästä toiseen ei kuulosta kovin jännittävältä, eikä sen kirjoittaminen tunnu yhtään sen jännittävämmältä.

No kävimme me syyslomaviikon alkajaisiksi Ahvenanmaalla ystävättären ja hänen perheensä luona vierailulla. Oli oikein mukava reissu! Maarianhamina oli vilpoinen ja kaunis, saari muutoin karu, rauhallinen, maalaismainen ja erittäin viehättävä. Ja näin elämäni ensimmäistä kertaa merikotkan luonnossa! Siitä se vain lenteli, mökin ikkunan edestä niinkuin olisi aina lentänyt. Ja varmaan olikin.

Vau. VAU.

Matkalla Turkuun - laiva lähti sieltä - ostin kirjan. "Vähemmän on enemmän elämässä." On tullut sellainen tarve, että elämää pitäisi jotenkin pystyä selkeyttämään. Tällä hetkellä elämä vie minua niin vauhdilla, että en ehdi ajatella, ja se ahdistaa minua. Siksi kirja; jospa siitä saisin hyviä vinkkejä siihen, miten jarrua painetaan. Eikä se hassumpi kirja olekaan, itse asiassa ihan hauska! Sen tyyppinen kirja, että pitää olla tällaisessa elämäntilanteessa, että se kolahtaa; jos ei ole oppaalle tarvetta, sen merkitys on varsin mitätön.

Kovin paljon en ole ehtinyt lukea sitä (sic!), mutta nyt minulla kuitenkin on teos, johon tarttua, kun oikein alkaa tuntua epäselvältä.

Ensi viikko saattaa olla juuri sellainen: on kampaajaa, on Marttaa, on kahden päivän valmennus omaan työhön liittyen, ja perjantaina lentokoneen nokka nousee kohti Tukholmaa ja kurssikaveri (mitä ilmaisua naisista voisi käyttää? Kaveritar?)tapaamista. Tällä kertaa neljä kuudesta pääsee paikalle; viime vuonna Kööpenhaminassa me olimme kaikki.

Valmennus inspiroi. Pitkästä, pitkästä aikaa kunnolla itseni kehittämistä ja oman ammattitaidon pitkäjänteistä sparrausta. Jee! Olen jopa lukenut ammattikirjallisuutta viikonloppuisin, mikä sentään on aika tavatonta meikäläiseltä. Yrityksen ja liiketoimintayksiköiden strategiat pyörivät päässä, iiteet ja hooärrät ja muut tukitoiminnot vilistävät siinä ohella ja asiakaskunta eri toimialoineen ryskyttää takaraivossa. Antoisaa, haastavaa, kivaa! Sitä siis kokonaisen vuoden ajan. Toivottavasti into ja polte säilyvät ensi vuoden syyskuun loppuun saakka :-)

En minä teitäkään unohda. Harmittelen vain, että olen ollut niin huonosti läsnä. Olette olleet mielessä, vaikka en ole jaksanut edes blogeissanne vierailla. Toivottavasti teille kaikille kuuluu hyvää.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Going with the flow.

Lähdin tänään Hullareille toiveenani ostaa muutama Keltaisesta kirjasesta (The Yellow Booklet) bongattu joululahjaidea. Sovin rakkaan ystävättäreni treffit kellonaikaan X (=kunnes hän vapautuisi omasta tärkeästä päivämenostaan), mutta menin itse jo hieman etuajassa haistelemaan tunnelmia.

Kävin vaihtamassa neuleen, jonka Herra Mies eilen itselleen osti, mutta totesi kotona neuletta sovitellessaan, että tuote oli kutistunut matkalla kaupasta kotiin. Onneksi myymälässä oli vielä normaalikokoisiakin neuleita, joten vaihto onnistui sujuvasti.

Myymälän käytävät olivat täynnä ihmisiä, ja se "hieman ärsyttävä" juontopapatus täytti korvat ja silmät ja suut, joten neule-episodin jälkeen pakenin kauppakeskuksen muihin myymälöihin. Siellä kierrellessäni tulin ajatelleeksi, että katselenpa jo pakkaustarvikkeita joulua varten. Löysin aivan mahtavia aarteita Tiimarista ja Anttilasta, ja Anttilasta löysin jopa yhden joululahjankin. Wau, mikä onnistuminen! Lahja löytyi nimittäin henkilölle, jolle yleensä ei ole helppoa keksiä mitään. Hyvä, minä!!

Pyörimisen jälkeen oli aika mennä neuvoa-antavalle. Kahvin ja mustaherukkaleivoksen äärelle sain sitten ystävättärenkin seurakseni. Kolmen ostoskassin ja Herra Miehen lahjoittaman uuden ihanan laukun joukkoon sain pienen paketin ystävättäreltä, joten näytin kyllä todelliselta shoppailijalta jo siinä vaiheessa, kun olimme vasta menossa myrskyn silmään.

Koska hänellä ei ollut suunniteltua listaa, aloitimme sieltä, minne minun piti mennä, eli kirjamaailmasta. Toivottu teos lankomiehelle, tuossa! Mauri Kunnasta, haa, lahja Eka Vekaralle. Ostikohan Herra Mies sen jo eilen? Puhelin käteen ja soittamaan. Ei ostanut, Mauri kassiin. Pientä kiertelyä, ja ihan ex tempore -kirja ihmiselle, joka sitä ei todellakaan osaa odottaa (saattaa lukea tätä, joten ei voi paljastaa...) Kolme kirjaa viidessä minuutissa. Ällistys!

Sitten käytäviä eteenpäin. Veitsisetti, jota menin hakemaan, oli myyty loppuun. Harmi, mutta ei mikään ihme. Laguiolen kuuden pihviveitsen sarja oli 12,90 eli käytännössä täysin ilmainen. Niin laadukkaita ja kauniita veitsiä on vaikeaa löytää noin edullisesti enää ikinä. Illan ainoa pettymys oli ikävä kyllä sitten ihan merkittävä. Tätini olisi gourmandina arvostanut veitsiä, tiedän sen. Pettymystä lievensi ihan yllättäen vastaan tullut kaunis puinen teepussien säilytykseen tarkoitettu kannellinen rasia, jollaista olen etsinyt jo jonkin aikaa. Se päätyi kainaloon, hurraa!

Minnekäs kaksi lapsista vapaata perheenäitiä seuraavaksi suunnistaa? Lastenvaateosastolle, tottakai. Ystävätär parka raahaa jo apuna osaa minun kasseistani, ja katselukäsistä alkaa olla pulaa. Niinpä jätän hänen hoteisiinsa kaikki kantamukseni ja painelen pikapikaa parkkihalliin hakemaan ostoskärryjä, artikkelia, jota Herra Mies vannotti olemaan hakematta. Sorry, honey, muttakatoppako se todella tuli tarpeeseen!

Niinpä me hyökkäysvaunulliset jatkoimme kädet vapaina sekä ostoskasseista että jälkikasvusta, ja koimme mahtavia onnistumisen elämyksiä. Barbapapa-kirja, pikkuprinsessalle ystävättären perheessä ja kummitytölle sisarineen meidän puolella. Pöydällä pidettävä jalkapallopeli, mahtava joululahja Eka Vekaralle! Myös ystävätär osti pelin omalle pojalleen. Ja kauko-ohjattava helikopteri, sen voisi ostaa jonkun toisen puolesta, joka kohta kuitenkin kysyy, mitä EV:lle voisi hankkia jouluksi. Tsäm, kaksi kärpästä -eikun kolme- lähes samalla seisomalla. Ja tuossa vielä Star Wars -värityskirja, EV hullaantuu siitä!! MITÄ, se maksaa 2,90. Aivan mahtava löytö!

Ei ole montaa päivää, kun Herra Miehen kanssa pohdimme, että seitsemänvuotiaalle saattaa olla jo vaikeaa löytää mieluisia lahjoja. Ja yhtäkkiä minulla oli niitä neljä. Kiitos, Hullut Päivät, kiitos!!

Kiersimme Hyvinä Aviovaimoina myös miestenvaateosaston läpi, mutta tällä kertaa sieltä ei tarttunut mukaan mitään. Sitten annoimme itsellemme luvan siirtyä naisten hepenien joukkoon, mistä ystävätär tekikin huikean ihanan hamehankinnan. Todella hyvä löytö, ja sopi hänelle erinomaisesti. Kyllä nyt kelpaa lähteä kohti talven tilaisuuksia.

Minun henk.koht. hankintani rajoittuivat sukkahousu- ja päivävoideosastolle, joten en päässyt lainkaan samalle tasolle hänen kanssaan. Viittä vaille myymälän sulkeutumisen silmäni osuivat vielä äidilleni täydelliseen kaulakoruun, ja minuuttia vaille myymälän sulkeutumisen teimme ystävättären kanssa vielä täydellisemmän löydön, mutta siitäkään en paljastumisen pelossa voi kertoa enempää.

Summa summarum, ihan MIELETÖN onnistuminen kaiken kaikkiaan, vaikka veitset jäivätkin saamatta. Mieletön. Olen niin tyytyväinen tähän päivään, ettei mitään rajaa.

Ja kun pääsin parkkihallistakin verraten nopeasti ulos onnistuneiden, joskin hieman epätavanomaisten reitinvalintojen tuloksena, vaikka poistumisruuhka oli aikamoinen, saatoin todellakin olla riemuissani.

Kotona sain sitten käyttää jonkin verran mielikuvitusta, että saisin EV:lle hankitut lahjat piiloon. Onneksi ihmisellä on iso ja epäjärjestyksessä oleva autotalli. Sinne on helppoa kätkeä vaikka mitä. Muistuttakaa sitten, että ostokset ovat Ikean kassissa ikkunaseinän puolella, lähellä vanhaa mappihyllyä :-D

Ystävättären antamasta pussukasta paljastui todellisia aarteita: suosikkiherkkujani Vihreitä kuulia (yritän säästää jouluun saakka, HAH) ja Omareita (avasin jo...) sekä meille molemmille harrastuksen myötä ajankohtainen Laila Hirvisaaren teos Minä, Katariina. Hauska sattuma: olin pohtinut, ostaisinko kirjan hänelle joululahjaksi ;-) (En mä nyt sitten osta; ehdit ensin!) Tästä tulee jännittävää: en ole eläessäni lukenut yhtään riviä Hirvisaarta (tai Hietamiestä), mikä paljastus hämmästytti Herra Miestä.

Eivätkä päivän ilonaiheet päättyneet vielä siihenkään. Pirkko oli Elämää ja elämyksiä -blogissaan halunnut antaa minulle alla olevan Sunshine Awardin! Voi mahdoton, että ilta menee ihan Naantalin aurinkona.


Tunnustukseen kuuluu muutama kysymys, joihin vastaukset tässä:

Lempinumero: ollut aina, aivan lapsuudesta saakka, 8
Alkoholiton suosikkijuoma: saako nimetä kaksi? Karpalovissy ja Pepsi Max
Lempieläin: Ehkä peipponen. Sen saapumisen ja laulun tuottamaa riemua on vaikeaa ohittaa. Olen myös aina rakastanut gepardeja, ne ovat huikean kauniita.
Facebook vai Twitter: en ymmärrä kummankaan päälle ollenkaan
Intohimoni: puutarhanhoito, nykymasiksesta huolimatta. Puutarhakirjat ja -lehdet. Joulu. Joulukirjat ja -lehdet.
Suosikkiviikonpäivä: sunnuntai, ihana sunnuntai
Suosikkikukka: kurjenmiekka eli iiris, jokainen suvun edustaja

Koska näitä tunnustuksia on aina hauskaa saada ja antaa, ja niihin annetut vastaukset ovat joka kerta yhtä kiehtovia, jaan tunnustuksen eteenpäin Saaripalstan Sailalle, Rosmariini & Timjamille Salaisessa puutarhassa, Nettimartalle omassa blogissaan, Omenamintulle sekä Millanille. Olkaapa hyvä!

Nyt, kun vastasin noihin kysymyksiin, muistin sittenkin toisen pettymyksen tälle päivälle, vielä isomman kuin veitsisarjan puuttuminen. Kun tulin kotiin, Herra Mies kysyi, että no ostitko sinä niitä joululehtiä, joita eilen näin monta? Voi ¤%%¤#"!!#¤&//()==)/&%¤##""##. No en muistanut niitä ollenkaan. Siis että minä en muistanut ostaa joululehtiä, vaikka ihana mieheni, kyllä, se, jollaisia aarteita löytää Lapin yliopistosta, huom. Sailalle, niistä minulle erikseen eilen sanoi ja muistutti. Ajatelkaas sitä, ja sitä, että minä, jouluhörhöjen jouluhörhö, U-NOH-DIN.

Nyt hävettää. Hävettäisi vielä enemmän ellei unohdukseni antaisi minulle hyvän syyn mennä niitä pian kauppaan etsimään :-D

lauantai 13. lokakuuta 2012

Joulu... joulu.... jouuuuulu.... joulujoulujoulujoulujoulu!!

Piti tarkistaa, mihin aikaan vuodesta tämä tavallisesti alkaa. Näköjään marraskuussa viime vuonna ja - ta-daa - vuonna 2010 vielä aikaisemmin kuin nyt. Minä se sentään osaan hurahtaa!

Tänä syksynä taisin aloittaa joululehtien selailun jo syyskuun puolella, ja nyt joulujuna jyskyttää jo melkoisessa vauhdissa. Väriteemoja (sametinpunainen, kultainen ja violetti yhdessä ovat tällä hetkellä voittajajoukkue), pakettien koristelua, lahjojen hankintaa, kransseja, tekisinkö itse kynttilöitä... Nyt sairastaessa piti katsella viime vuoden joulua ennen tallentamiani Joulu Kirstien tapaan -jaksojakin, ja niiden jälkeen pää vasta onkin surissut ideoita.

Ja olen ihan täydessä täpinässä. Hyvä, kun päähän mahtuu mitään muuta ajateltavaa. Teen listoja lahjaideoista, pakettien koristelumateriaaleista, hautaudun joululehtien ja -kirjojen alle... Löysin muuten (kerroinko jo?) netin kautta hämeenlinnalaiselta kirpparilta Finlands Svenska Marthaförbundetin vuonna 2004 julkaiseman Tunnelmallinen joulu -kirjan, ja ihana Hämeenlinnassa asuva työkaverini haki sen minulle. Olen etsinyt tätä loppuunmyytyä kirjaa jo kauan, ja nyt se minulla on. Tjingeling!!

Välillä yritän pitää mielessä sitä, että todennäköisesti tänä vuonna emme edes vietä joulua kotona vaan pitkän joululoman kunniaksi reissaamme mummoloihin pohjoiseen. Tuo ei vain jarruta vauhtiani ollenkaan, vaan koristelen mielessäni tämänkin kodin jouluiseksi lattiasta kattoon ja suunnittelen jouluruokia. Pöhkökömäoon? Jep.

Kuulkaa, en minä voi tässä istua kirjoittamassa, mun on lähdettävä jatkamaan lukemista. Keitänköhän jo glögitkin; siippa toi kauppareissulta tullessaan ensimmäisen Blossa-pullon. Pyytämättä ja yllättäen, mind you!


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Inkivääriä, sitruunaa, hunajaa ja puutarhaohjelmia

Siinäpä ne meikäläisen viime päivien nautinnot. Sain varsinaisen lahjan maanantaina, kun pitkään kytiksellä väijynyt syysflunssa ryskyi päälle kuin show-painija. Eilen olin 38,5 asteen kuumeessa ja makasin vain sohvalla kaukosäädin kädessä. Onneksi katselemattomia puutarhaohjelmia oli paljon; oli jotakin kaunista, missä silmiään lepuuttaa niinä hetkinä, kun ne pysyivät auki.

Lipittelin inkivääriteetä, jota välillä maustoin hunajalla ja välillä sitruunamehulla, välillä vaihdoin omenamehuun ja sitten palasin Finrexinin kautta inkivääriin. Jotakin piti yrittää syödä välillä, joten viipaloin maailman parhaita omia valkosipuleita leivän päälle, levittelin vähän punaista pestoa kaveriksi ja peittelin leikkelesiivulla. Ja sitten rouskuttamaan. En kuulemma ollut kovin hyvän tuoksuinen vaimo, sanoi siippa illalla. Ne olivat LÄÄKKEEKSI!! Kyllä hän ymmärsi, kunhan kiusoitteli, ja kärsi, vähän.

Tänään on ollut parempi päivä, vaikka nenä valuu kuin aktiivinen tulivuori ja yskittää noin kahden sekunnin välein. Se siis oikeasti on parempi kuin eilen, kuume kun on laskenut noin 37:ään.

Valkosipulien nautiskelu on muistuttanut minua tuskallisesti siitä, että talvivalkkisten kaivaminen maan uumeniin on vielä tekemättä. Jahka tästä tokenen, menen kunnostamaan "lääkekaappini" välittömästi.

Puutarhoja on kyllä paljon mukavampi katsella kuin toteuttaa. Kauneus on siinä, eikä seitsemän vuoden haaveen päässä, tai jossain toteutumattomien unelmien metrisessä pinossa. Ohjelmien myötä olen käynyt Italiassa, Tanskassa, Britanniassa ja Ruotsissa. Maissa, joissa puutarhakulttuuri on valovuosia pidemmällä kuin meillä voisi mitenkään edes olla. Uskallanko veikata, että menee vielä jokunen sukupolvi ennen kuin meillä on edes auttavasti vastaavaa kauneuden vaalimisen halua kuin naapurimaissa. Englantia ja Italiaa emme saavuta koskaan, niillä on satojen ja taas satojen vuosien etumatka. Meillä on oltu raatajia rahanalaisia, ja sillä tiellä jatkamme vielä pitkään.

Onneksi tämä päivä toi kotimaistakin ihailtavaa, kun Viherpiha oli kolahtanut postilaatikkoon. Lehti itsessään on ehkä vähän köykäinen noin puutarhalehdeksi, mutta onhan siinä kaunista katseltavaa sairaspäiviksi :-D

Ruotsalainen Trädgårdsliv odottaa vielä avaamistaan, sen kanssa nautiskelen sitten ehkä huomenna, jos jaksan. Kotipäiväksi mennee nimittäin sekin; tällä kunnolla ja äänellä ei parane lähteä niistämään ja raakkumaan ihmisten ilmoille.

Voikaa te paremmin!

lauantai 6. lokakuuta 2012

28+45, siitä se lähti.

Ensimmäisten kukkasipuleiden maahanpanijaisia vietetty torstaina täysin uupuneissa tunnelmissa. Flunssa pukkaa päälle vaikka lotraisin litratolkulla käsidesiä, ja väsymys kaataa sänkyyn kymmeneltä. (Vastapainoksi kyllä herään sitten puoli kuudelta ihan ilman herätyskelloa...)

Tuohon edellisen postauksen kuvahaastemaisemaan upotin 28 sipulin sekoituksen 'Shirley´ä' ja 'Negritaa'. Salaisen puutarhan - näköjään minä nyt sitten kutsun sitä sillä nimellä - keltakirjokanukan alla olevien kellanvihreiden suikeroalpien sekaan painelin 45 jääkurjenmiekkaa (I. danfordiae). Onneksi en ostanut enempää; suikerot olivat juurtuneet niin tanakasti paikoilleen, että olisi pitänyt ryhtyä kunnon kaivuuhommiin, jos olisin halunnut lisää sipuleita.

Tänään jatkoin sitten siitä, mihin torstaina jäin. Sain tilaamani Villi Niityn sipulit, joita aiemmin ostamani oranssinsävyiset tulppaanit olivat odottaneet. Nyt - tai siis keväällä - ne kukkivat Salaisessa puutarhassa pionien välissä. Koska tila oli pieni, siihen tuli pieni istutus:

20 kpl Ballerinaa (appelsiinilta tuoksuva liljatulppaani)
20 kpl triumph-tulppaani Brown Sugaria
10 kpl ehkä liljatulppaania, nimeltään Quest
10 kpl Double Orange Emperoria
18 kpl T. whittalliita (oranssi pienoinen, jolla mainitaan olevan oliivinvihreä keskusta)

Seitsemänkymmentäkahdeksan. Eipä se ihan pieni sitten ollutkaan.

Villi Niityn saaliista seuraavaksi pääsivät maahan T. batalinii 'Bronze Charmit', 27 kpl, ne, joiden vuoksi koko tilauksen tein. Pitäydyinkö vain niissä? Kuten näkyy, en...

Samassa tilauksessa oli (miten ihmeessä???) nimittäin kahta kevätkurjenmiekkaa: 'Purple Gemiä' (21 kpl) ja 'Halkis'-nimistä (14 kpl), jotka heittelin iloisesti sekaisin ja kaivoin kukkapenkkiin, jonka kesällä tein.

Sain tilaukseni mukana kaupanpäällisiksi 18 kpl aivan huikean suloista T. marjolettia. Kuoppasin ne samaan paikkaan papukaijatulppaani Arabian Mystery Parrotin kanssa (10 kpl) ja niiden lähelle mahtavan punaviolettia kerrattua 'Showcasea' ja niinikään kerrattua 'Madonnaa', valkoista vihrein raidoin (20 + 20 kpl). Samassa penkissä ovat vielä ne torstaiset Negritat ja Shirleyt. Näkyvät toivottavasti kuvahaastekuvassa joskus touko-kesäkuun paikkeilla :-)

No oliko siinä jo kaikki? Ehei.

Kymmenen kappaletta narsissi 'Big Gun'ia, valkoinen oranssilla torvella. Sipulit olivat isoja kuin lapsen nyrkit, ja osassa jo muhkeat sivusipulitkin. Sain siis ehkä 14.

Sitten olin jo valumassa voipuneena sisälle, kunnes silmäni osuivat paperipussiin... jossa oli viime jouluiset valkoiset hyasintinsipulit, pikkuruukullinen 'Bridal Crown' -tasetteja, toinen pikkuruukullinen helmililjaa sekä keväällä kuistia koristaneet keltaiset pikkunarsissit, kahdeksan pientä ruukkua. Voi prkl, pääsi jo suusta, en olisi jaksanut kaivaa enää yhtään mitään. Hyasintit (3 kpl) muiden kaveriksi, tasetit (ehkä 5-6 sipulia) kavereidensa joukkoon, helmilijat (varmaan myös kuutisen kpl) terijoensalavan alle täydentämään omaa joukkuettaan ja pikkunarsissit (8 x ehkä kuusi) portinpieleen.

Että niiden kolmensadanviidenkymmenenneljän sipulin on kyllä PARASTA KUKKIA KEVÄÄLLÄ.

Oliko kivaa? Ei ollut. Minun puutarhamasikseni on todella vakavaa luokkaa.

Otin silti muutaman kuvan, kun päivä oli aurinkoinen ja jopa vähän lämmin. Siirsin muutaman kasvin paikasta toiseen: erivärisiä (sininen, valkoinen, vaaleansininen) siperiankurjenmiekkoja, jättipoimulehtiä, punaisia väriminttuja ja valkoisia myskimalvoja.

Sain aikaiseksi istuttaa myös sellaisia kasveja, jotka olin ostanut keväällä. Ihme kyllä, olivat vielä hengissä ruukuissaan. Onneksi Saila vihjaisi, että kannattaa pitää ne varjossa.

Lopuksi tyhjensin muutamia itämättömiä ruukkuja kompostiin ja vein purkit roskiin. Sillä vauhdilla kaatelin myös kolmatta vuotta ilman elonmerkkiä kököttäneen pioninsiemenlokerikon nurin. Onneksi kaadoin sen  nurin, ja onneksi kaadoin sen yhteen lavakauluspenkeistä. Siellä oli juuria!!! Juuria!!! Juuria!!!!!!! Herranjestas, millä kiireellä kääntelin multatöppyrät oikein päin, kaivoin niille kuopat lavakauluksen multaan ja taputtelin ne hellästi kasvamaan edelleen. Että pitää ihmisen olla kärsimätön, puuskahdin Herra Miehelle, joka totesi lakonisesti, että melkein kolme vuotta on kyllä aika kärsivällistä. Ei pioninsiementen kanssa!

Toivottavasti ne eivät suuttuneet, vaan jatkavat kasvamistaan (joskus myös ylöspäin, kiitos).

Yhtään kuvaa en taaskaan saa lisätyksi; tallennustila on täynnä. Yritin pienentää vanhojen tekstien valokuvien kokoa - se auttoi viimeksi - mutta eipä auttanut. Nyt on siis pärjättävä ilman kuvia siihen asti, kunnes keksin, miten muuten asian voi ratkaista kuin rahalla.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kymmenen kuvaa kesään - syyskuu

Tämän minä unohdin. Piti laittamani useissa lukemissani blogeissa vastaanotettu ja eteenpäin heitetty haaste kuvata kodin ikkunasta sama maisema kerran kuussa.

Tässä siis näkymä makuuhuoneemme ikkunasta syyskuun 29. päivänä.

Satoi. Taas.

Viikon luontoääni: pulp, pulp, pulp

Tällä viikolla on hillottu.

Omenoita on kolmesta puusta tullut niin paljon, että olen kantanut niitä kassikaupalla töihinkin. Siinä on rajansa, minkä verran kolmehenkinen perhe kuluttaa omenaa, vaikka niistä tekisi mitä.

Keitin vain pienen annoksen mehua, sillä viimevuotistakin on vielä pakastimessa, eikä se näytä meillä oikein kuluvan. (Miksi sitä pitää siis keittää lisää? Kertokaa se hänelle... En minä tiedä!!)
Sitten tehtiin hilloa.
Tölkit uunissa steriloitumassa. Vähän päälle sadassa asteessa sitkeinkin pöpö kuolee.

Kannet keittelin kattilassa oikein kypsiksi :-)
Ja tällä ihanalla vanhalla Herra Miehen mummolta perinnöksi saadulla sosemyllyllä tuli niin hienonhienoa sosetta hilloa varten, että ei paremmasta väliä. Kahdesta ja puolesta kilosta omenaa jää niin vähän roskaa tätä käyttäen, ettei siitä ole juuri edes kompostiin evästä. Siemenet ja karat jäävät, juuri muuta ei!

Omenahillon lisäksi keittelin tänään Paholaisen hilloa tomaateista, paprikasta, chilistä ja valkosipulista. Jöseeees, että tuli hyvää, vaikka tulista. Laitoin vain kaksi kuivattua chiliä (liotin ne ensin pehmeiksi ja poistin kaikki siemenet), mutta silti soosissa oli potkua niin että meinasi hymy hyytyä. Onneksi en noudattanut ohjetta, jossa kehotettiin laittamaan 6-8 punaista chiliä joukkoon... tuoreet saattaisivat tosin olla aavistuksen vähemmän tulisia. Huh, silti...

Eikä siinä vielä kaikki. Pakastin nro 2 - joka on ostettu varapakastimeksi - pullottaa ääriään myöten kaikenlaista, ja nyt tuli pakastimen lisäksi minullakin mitta täyteen. Paloittelin siis illan ratoksi vielä reilun puoli ämpärillistä omenoita ja niistä keitetyn soseen sekaan kumosin viisi rasiallista pakastemansikoita viime vuodelta. Hillosokeri loppui vähän kesken, mutta kyllä löysäkin omena-mansikkahillo varmasti lettujen tai pannarin päällä maistuu vielä talvella.
Kynttiläkausi on alkanut toden teolla. Ulkona jatkuvasti vesirännejä ronguttava sade (kahdessa päivässä satoi n. 70 milliä!!) on niin masentavaa, että olen ihan möllöttänyt sisällä ja poltellut kynttilöitä niin paljon kuin olen kehdannut.

Tähän aikaan vuodesta pitää myös lukea yksi tietty kirja. Rosamunde Pilcherin Syyskuu on minulle hyvin rakas teos, ihana kuvaus Skotlannin maisemista ja sen asukkaista. Luen sen joka syksy, enkä vieläkään ole siihen kyllästynyt, vaikka olen ostanut sen vuonna 1992. Kahdenkymmenen syyskuun ajan se on siis kuulunut pimeneviin iltoihini.

Istuminen on vain ollut välillä vähän hankalaa. Noidan viikko sitten torstaina ampuma nuoli on ollut yllättävän sitkeästi kiinni kankussa. Selkä on edelleen kipeä, jopa niin, että kävelylenkillekään en ole uskaltanut lähteä. Hillokattilan ääressä seisominen on ollut hurjinta, mitä olen tähän saakka tehnyt, mutta tänään kävimme Herra Miehen kanssa Suurella Kirkolla katsomassa Ateneumissa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Taivahan vallat, että siellä oli väkeä!!

Yhä edelleen minua puhuttelevat eniten hänen omakuvansa, joissa naisen ikääntyminen näkyy todella kauniisti, vaikka jotkut sanovatkin hänen loppuaikojen omakuviensa olevan kammottavia. Minusta ne ovat hienoja, vaikuttavia ja puhuttelevia. Herra Mies oli kuullut jostakin, että Punatäpläisen omakuvan punainen täplä kuvaa "kaikkea sitä rakkautta, mitä Schjerfbeckin elämässä on koskaan ollut". Tämän kuultuani kiinnyin teokseen entistä enemmän.
 
Muutenkin pidän enemmän hänen moderneista teoksistaan; niiden pelkistetty tyyli ja hienostuneet värit ovat aivan ihania. Tosin tämä "Pikkutytön niska" -teos on minusta hänen maalauksistaan kaikkein suloisin! Sitä ei harmi kyllä ole koskaan missään esillä, se on jonkun onnellisen ruotsalaisen yksityiskokoelmassa...

Näyttelyssä oli useitakin teoksia, joiden kohdalla pysähdyin miettimään, että voisi sitä itselläkin olla joku pieni yksityiskokoelma "Serfpekkejä". Hehheh. Lähden tästä näkemään unta niistä...

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Ihana mökkipäivä

Vaikka asumme omakotitalossa, haaveilen aina välillä kesämökkielämästä. Erityisesti ajatus uimaan pulahtamisesta löylyjenheiton välillä kiehtoo, samoin saunan jälkeinen rauha ja raukeus, veteen katsellen.

Uimapaikkaa ei ollut, mutta olipa kuitenkin mukava mökkipäivä tänään! Heräsimme leppoisasti, ilman kiirettä, ja olla pöllöilimme pyjamassa. Oli aivan ihanan rauhallista, ja mieli lepäsi, kun ei ollut menoa mihinkään. Söimme aamiaista hiii-taaas-ti ja nautiskellen, kahvia kului ja leipää paahtui. Kuuntelimme, kun sade ropisi ikkunoissa. Onneksi tupakeittiössä oli lämmin...

Aamupalan jälkeen Eka Vekara (siis seitsemän vee) opetti minulle pienellä matkapelillämme shakkia, taito, jonka isänsä on viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa opettanut EV:lle. Kiehtovaa! Olin ällistynyt siitä, että EV on jo niin taitava, ja hänellä on selvästi silmää pelille. Ja olin todella ällistynyt siitä, että peli oli minustakin mukava ja mielenkiintoinen; olin tähän saakka aina ajatellut, että shakki on minulle aivan ylivoimaisen vaikeaa. Ehkä minun pitääkin pelata seitsemänvuotiaiden sarjassa :-D

Pelasimme pari peliä kaikessa rauhassa - EV:kin jaksoi kärsivällisesti odottaa, vaikka minun siirtoni vaati aina välillä hartaan tuumaustauon - sillä aikaa, kun Herra Mies lämmitti meille aamusaunan. Tai ei nyt ihan aamu: heittelimme löylyjä puolen päivän kieppeillä. Itse en uskaltanut kovin kauan lauteilla viipyä, kun ilkeämielinen noita ampua päräytti nuolen alaselkääni torstaina, ja kipu on vieläkin lääkkeitä vaativa. Miehet sen sijaan kylpivät sydämensä kyllyydestä ja tulivat saunasta ihanan punaposkisina ja koivulta tuoksuvina vajaan tunnin päästä.

Saunan jälkeen hiipparoimme kylpytakit päällä ja villasukat jalassa siihen saakka, että tein ruuan. Jotenkin emme osanneet käydä ruokapöytään vähäisesti vaatetettuina, ja siirryimme collegehousumuotiin.

Ruuan jälkeen EV puuhaili hetken omiaan, minä otin lankakerän ja virkkuukoukun esille. Herra Mies teki hissun kissun saattohoitoa kiukaan tulille. Voi, miten oli rauhallista ja tyyntä, myös ulkona, sateesta huolimatta.

Paluu todellisuuteen tapahtui vasta tuossa pari tuntia sitten, kun perheen miehet hyppäsivät sählykamppeineen autoon ja huristivat lähikoululle hikoilemaan.

Emme siis olleet missään, vaan tämäkin sunnuntai on kulunut kotona. Tunnelma vain on ollut täysin erilainen kuin useimpina viikonloppuina. On ollut aivan huikean ihana päivä, kun ei ollut mitään menoja, ja osasimme ottaa iisisti; taito, joka tahtoo yleensä tyystin unohtua.

Jos sää olisi ollut toinen, olisimme varmaan lähteneetkin liikkeelle, käyneet kaupassa tai Tuusulassa syysmarkkinoilla, touhunneet pihalla tai autotallin uumenissa. Nyt saimme vain olla. Voi autuas, miksei tätä osaa tehdä useammin! Olen levännyt kuin olisin ollut oikeasti jossakin kaukana hiljaisuudessa. Tätä lisää, kiitos.

Pienenä kuriositeettina tähän loppuun täytyy näyttää, miten hiuksenhieno voi olla ero enkelin ja demonin välillä. Harvoin vahinko naurattaa näin paljon kuin tämä!


lauantai 22. syyskuuta 2012

Vehnätön ja munaton

Niin siinä vaan kuulkaa kävi, että olen joutunut lopullisesti eroamaan vehnästä. Ei pullaa, ei kakkuja, ei pastaa, ei lasagnea, pizzaa, patonkia, suolakeksejä, suurustettuja kastikkeita. Ei. Nyt se on kertakaikkiaan loppu.

Ja kas, toista viikkoa kun olen ollut totaalikieltäytyjä, olo todella ON parempi. Olisiko voinut olla niin, että vehnä ei oikeasti sovi minulle... :-P No, nyt syön kauraleipää ja kaurapuuroa - voitteko kuvitella! - ja gluteenitonta näkkäriä ja tutkin tuoteselosteita.

Enkä enää pidä sitä edes vaikeana. Näin hirveän kauan olen soutanut ja huovannut asian kanssa, ja lyönyt päätäni seinään. Ruisleivästä oli aika helppoa luopua, enkä muuta ruista ole oikeastaan kokeillutkaan, mutta tämä höttövehnä... sitä on ihmeen monessa paikassa. Mutta ei enää minun suolistossani. Ja sen kyllä huomaa. Nyt olen enää muuten pullea, kuten viisas poikani sanoi.

Vehnätöntä siis tästä maailman tappiin.

Munaton taas viittaa erääseen vanhempaan miessukupuolen edustajaan, joka suuttui aivan silmittömästi oltuaan väärässä (ajoi kapealle sillalle vastoin etuajo-oikeutta, ja minä ajoin vastaan, täysin oikeutetusti, ja hieman epänaisellisesti soitatin vähän auton torveakin...). Tämä herrahenkilö ajaa hurautti autollaan meidän rinnalle (olin hakenut Eka Vekaran koulusta ja poika istui takapenkillä), suu kävi kuin Esa Tikkasella, silmät löivät kipinää ja tsip, sieltä nousi kuulkaa tanakka keskisormi pystyyn.

Kun ajoin moisesta piittaamatta eteenpäin, EV huokaili hiljaa takapenkiltä, että olipa pelottava setä. No niin takuulla olikin, lapsiparan mielestä. Episodi jäi hänelle niin voimakkaana mieleen, että sedästä piti kertoa isille ja tulla vielä illalla parvisängystäkin alas toteamaan, että se oli kyllä tosi pelottava setä.

Ymmärtänette siis munattoman.

Kuusamon reissun innoittamana kävimme viikko sitten tutkimassa kerran työmatkalla löytämääni "aarretta", Nurmijärven Myllykoskelta lähtevää luontopolkua. Sattui aivan fantastisen upea sää, maisemat olivat mukavat ja pikkukoululaisenkin käveltävät. Kuljeskelimme pitkin Vantaanjoen reunaa, välillä pitkin "pitkospuita" ja välillä niitä ilman.


 "Laukussa leipää ja piimää vaan"... tai sitten maggaraa, kahvia, pillimehua ja fasupaloja.
Tätä sorsaperhettä eivät petolinnut tai -eläimet olleet harventaneet. Heitä oli neljätoista.
Matkan varrella olleella laavupaikalla paistelimme maggarat, joimme kahveet ja herkuttelimme suklaakeksipalasilla.

Laavulla oli ruuhkaa! Ihmisiä oli liikkeellä runsain mitoin: vanhoja pariskuntia, lapsiperheitä, kaveruksia lenkkivarusteissa koiran kera tai ilman, isovanhempia pienen jälkikasvun kanssa... oli tosi mukavaa nähdä, että kivanoloinen luontopolku on noin suosittu. Hieno juttu!
Takaisin kävellessämme törmäsimme päiväretkemme varsinaiseen yllätykseen. Minäkin, joka olen seuraillut lintuja jo opiskeluaikana, yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta lukien, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tuota. Nuori palokärki - pienenpieni punainen laikku päänsä laella - nakutteli hyvin määrätietoisen näköisenä kuusenrunkoa. On se kookas lintu, todellakin aivan variksen kokoinen, huikean komea mustine höyhenpeitteineen ja varmasti mahtava näky myös sitten, kun punahattu kasvaa aikuisten kokoon. Oli ilo törmätä siihen!
Tänään yritin vielä orientoitua puutarha-asioihin. Kävimme kauppareissulla Keravan Muhevaisella katsomassa, vieläkö sieltä saisi niitä puoleenhintaanpioneja. Olisi siellä ollut vielä yllättävänkin monta erilaista, mutta ei ollut enää kellertävällä kukalla kukkivia. 'Coral charm' olisi ollut lähimpänä etsimääni, mutta ajattelin, että jos kaikki sattuvat kukkimaan yhtä aikaa, se ei ehkä kauhean hyvin sovi 'Buckeye Bellen' ja 'Nippon Beautyn' kanssa. Sinne se siis jäi. Enkä ostanut yhtään kukkasipulipussiakaan, vaikka niiden edessä jo vähän haahuilin.

Keravan Prismasta sentään tarttui mukaan kolme pussukkaa. Ja ihme kyllä: oranssina kukkivia tulppaaneja. Kaksi pussukkaa 'Brown Sugaria' ja yksi 'Double Orange Emperoria'. Nyt voi viimeistään suihkaista Villi Niityn verkkokauppaan ja tilata niitä aivan lumoavia kasvitieteellisiä 'Bronze Charmeja', joille menetin sydämeni heidän pihallaan Loviisan Avoimissa Puutarhoissa.

Mikähän minulla viiraa nyt, kun olen todellakin ostanut ja ostamassa oranssia ja samppanjanväristä?

Sepä selvinnee.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Voi, kunpa olisin hanhi.

Ei ehkä kaikkein tyypillisin naisihmisen toive, semminkin, kun tuota on tietääkseni käytetty myös ei niin mairittelevana naissukupuolen edustajan nimityksenä. Mutta kuulkaas, jos usvaisena, eteerisen kauniina aamuna ihmisenä ajaa töihin ja ylilentoa oikealta vasemmalle (pohjoisesta etelään) siinä samaan aikaan suorittaa piiiiiiitkä, kaunis helminauha Anserinae-heimon edustajia, niin pakostakin siinä Homo sapiens sapiens tuumaa, että on vähän väärään suuntaan matkalla.

Kesä meni kyllä niin ohi, ettei enempää olis voinut mennä. Puutarha on ihan rempallaan, rusketusrajoja ei ole, eksoottisin lomamatka ulotttui Tampereelle... repikääs siitä kesää!

Kesäloman jälkeen olenkin sitten lennellyt kuin, no, se hanhi. Eka työviikko oli ihan täynnä kaikkea mahdollista, ajokilometrejä tuli varmaan kaksinkertainen määrä normaaliin verrattuna, ja ensimmäinen viikonloppukin sisälsi työmatkan. Onneksi sentään ihaniin, rakkaisiin maisemiin pohjoiseen Suomeen, Kuusamon ja Rukan seudulle.

Syyskuun eka viikonloppuna ei vielä ollut ruskaa kuin muutamassa mustikanvarvussa ja horsmanlehdessä, mutta voi sitä hiljaisuutta ja rauhaa (kuudesta moottorisahasta huolimatta :-D ). Että minä nautin!


Purnujärvi.
Tunturi, jonka nimi on Konttainen. Se näyttää siltä, että sinne pääsee vain konttaamalla. Seinämät olivat paikka paikoin lähes pystysuorat. Hurjan näköinen!















Epätieteellisen tutkimuksen tuloksena havaitsimme, että mustikoita oli sinisiä ja mustansinisiä. Mustansinisiä minä olen lapsena syönyt.


Taistelevat kannot.

Pohjoisen keisarinkruunu, suopursu.


Vesi oli uskomattoman kirkasta.


Vaikka kuinka olen kotoisin pohjoisesta, kävin ensimmäistä kertaa kävelemässä pätkän pientä karhunkierrosta. Myllykoski, Aallokkokoski ja Jyräväkoski olivat sen taipaleen varrella.
Katso tästä.

Kitkajoki ja Aallokkokoski.
Jyrävä, jota ei kuulemma voi oikein koskena edes laskea. Koskenlaskuretkeilijät päästävät veneet menemään omin neuvoin alas, ja kävelevät itse kosken ohi maata pitkin.
Paikallinen perusasukas. Ei ollut milläänkään, vaikka seurueen kamerat räpsyivät minkä ehtivät. Jäyti jäkälää ja varpuja ihan kylmän rauhallisena.
Pohjoisen matkaa seuraavana viikonloppuna olin jälleen "työmatkalla", tosin virkistyshenkisessä henkilöstöjuhlassa Jyväskylässä, seitsemänsadan muun ihmisen kanssa country-tunnelmissa. Kivaa oli!

Kulunut viikko onkin mennyt sitten toipuessa. En tiedä, kumpi olisi helpompaa, painaltaa kaksi-kolme viikkoa täyttä faartia työarjessa vai lentää hanhiparven mukana kohti etelää, mutta ehkä lentäjänä olisin paremmassa fyysisessä kunnossa eikä homma väsyttäisi näin kovasti.

Tänään olen päässyt pihalle pitkästä aikaa. Vaikka ei siitä nyt paljon kotiin ole kertomista. Perunan (hiiskatti, kun osa oli matoisia!) ja porkkanan nostoa, syyslannoitteen levitystä ja persiljan pakastamisen harkintaa. Tuosta ei paljon lihakset revähdä.

Eli puutarhamasis jatkuu edelleen. Puuu-uh.

lauantai 25. elokuuta 2012

Ingvar ilahtuisi, jos tietäisi

Kyllä lapsen kouluun meno saa aikaan ihmeellisiä asioita. Kuten rahanmenoa.

Ikeaan on kannettu muutamakin kevyt lantti sisään ja kutakuinkin Ranskiksellinen painavia pahvilaatikoita ja kasseja ulos. (Olisittepa nähneet, miten perhe, huonekaluostokset ja viikonlopun ruokakassit laitetaan yhteen sitikkaan. Taitavasti, täytyy sanoa! Ei sitä turhaan ole Tetristä pelattu.) On tullut työpöytää, kirjahyllyä, säilytyskoria, työtuolia, parikymmentä muovilaatikkoa (Legoille; kyllä, niitä ON paljon) ja laatikoille hyllyt... Ja yksi oikein kaunis, tosi korkea kukkamaljakko, johon sain oivallisesti Herra Miehen kihlajaispäivämme johdosta ostamat auringonkukat esille.

Ingvar saattaisi kyllä sen sijaan vähän närästyä, jos tietäisi, että Anttilan Kallen kansallisperintöä on myös tuettu, kun heidän huonekaluparatiisistaan rontattiin taas meille aikuisille sopivia vitriinejä kaksin kappalein. Anteeksi, mutta kun edellisetkin oli sieltä Kallen putiikista ja tarvittiin lisää samanlaisia.

Sitten niitä huonekaluja on koottu kuin legoja, hartaudella, täydellä teholla ja hirveällä hiellä (no, ei legojen rakentamiseen kyllä hikeä niinkään tarvita). Tuumasin jossakin välissä Herra Miehelle, että jos en monessa asiassa ole hyvä, niin kyllä minä kuitenkin legoja ja Ikean huonekaluja osaan rakentaa. Meinasin jo perustaa yhden naisen kokoamisfirman, kunnes tajusin, että iikkea myy kokoamispalveluita itse.

Höh, siinä meni sekin bisnesidea.

Koululaisen ollessa opin äärellä kesälomaileva äiti on kuvitellut puuhaavansa puutarhassa, mutta kilin villat. Mieeejjaksa. Ei huvita, ei kiinnosta, ei kykene. Mulla on edelleen puutarhamasis.

Olen minä silti jotakin saanut aikaiseksi ulkonakin. Aloitin ovipielen isoista kukkaruukuista, joista deletoin puolikuolleet kesäkukat ja korvasin ne syksyisemmällä istutuksella. Kesäasetelmissa oli pari saraa, jotka olivat kutakuinkin osaksi vielä hengissä ja kohtalaisen siedettävän näköisiä, joten ne pääsivät osaksi syysasetelmaa, ja keltalehtiset suikeroalpit kiikutin keltakirjokanukan alle. Suikertakoon siellä. Asetelma jäi vähän vajaaksi, mutta päätin, että saa jäädä. Käyn toisena päivänä etsimässä yhteen nyt tyhjäksi jääneeseen ruukkuun vaikka syyskimikki 'Brunetten', jonka ajattelin sopivan asetelmaan hyvin. Ja sen voisi tuikata sesongin päätteeksi vielä muiden kimikkien seuraan, joten se ei menisi ollenkaan hukkaan.

Portinpielen penkistä poistin osan siitä, mitä en sinne enää halunnut, mutta osa jäi vielä tuumailuun. Harmaakäenkukat lähtivät. Hopeahärkki lähti. Jättipoimulehdet nostin ylös, mutta laitoin ne veteen laastipaljuun, sillä saatan tarvita niitä toisaalla. Etelänruusuruohot lähtivät. Kirjavalehtinen kaukasianmaksaruoho lähti. Kituvat sininadan tupsut siirsin toiseen paikkaan ja annoin niille vielä yhden mahdollisuuden. Lehtoängelmä lähti. Tummakurjenpolvet siirrän pois myöhemmin. Mitä ihmettä tekisin valkotähkälle? Se ei kyllä ole kovin kaunis. Jos olisin saanut kasvin, olisin jo laittanut sen poistuvalle liukuhihnalle, mutta kun noista olen maksanut ihan rahaa jonkun hulluuskohtauksen vallitessa.

Kovin paljon enempää en sitten jaksanut enkä ehtinyt.

Torstaina ajelin puutarhamyymälästä toiseen sen pirskatin kimikin perässä, mutta enpä löytänyt. En sitten mistään. Keravan Muhevainen oli viimeinen kohteeni, ja ihme ja kumma: siellä oli yksi ainokainen taimi. Joka sai kyllä jäädäkin sinne: se maksoi 14,95.

Ostin sitten kaksi ruukkua hurmesilkkiheinää, joka sekin passasi istutusta täydentämään, mutta jonka talvenkestosta tällä tontilla ei ole takuuta. Yritän nyt kuitenkin kaivaa ne talven tullessa johonkin ja pitää kädet kyynärpäitä myöten ristissä.

Saman toimenpiteen saan tehdä puoleen hintaan myytyjen pionien kanssa, joita ostin kaksin kappalein: toinen on valkokukkainen 'Gardenia' (lienee kaimansa veroinen kukkiessaan, ainakin myyntikuva näytti hyvältä!), toinen syvän tumman punainen 'Nippon Beauty'. 'Gardenia' selvinnee hengissä, sen verran hyvään paikkaan sen sain, mutta japanilaisen kaunottaren puolesta pitää olla vähän huolissaan.

Eilen nimittäin jatkoin pitkästä aikaa sen salaisen itämaistyyppisen nurkkauksen parissa sen verran, että istutin sinne ihan vastikään viime huhtikuussa puutarhamessuilta hankkimani 'Buckeye Belle' -pionin ja 'Nippon Beautyn' vierekkäin. Niiden seuraan kolmanneksi aion käydä Muhevaisesta ostamassa vielä jonkun kellertäväkukkaisen pionin. No mitäs olivat niin halpoja. Kolmin kerroin huolta koituu siis tästä istutuksesta, maa oli nimittäin savesta paksua. Kevensin sitä epätoivoissani parilla ämpärillisellä hiekkaa, jonka rosvosin Eka Vekaran hiekkalaatikosta. (Onneksi lapsi ei lue blogiani.) Ehkä yritän tehdä vielä muitakin poppakonsteja aarteideni elinolosuhteiden parantamiseksi ennen kuin talvi tulee, mutta tuossa oli nyt hätäratkaisuna jotakin.

Halpoja olivat Muhevaisella muutamat muutkin perennat: poistokasveja hintaan 1,95. Siinä ei tarvinnut sekunnin murto-osaa miettiä, kun otin kantoon kolme Iris germanicaa: kaksi 'Amsterdamia' ja yhden 'Senlacin'.

Kaivelin ne portinpielen penkin muiden iiristen joukkoon, ja muistin siinä kaivellessani, että istuttamattomien kasvien joukossa on myös kaksi I. g. "L.Leinoa". Toisesta olivat lehdet kokonaan kaikonneet, mutta pienoinen juurakonnykyrä tuntui ihan kovalta, joten painoin sen multaan. Toinen sentään oli oikein topakan ja hyväkuntoisen näköinen. Sille etsin paikan etureunasta, sillä huomasin vasta nyt sitä istuttaessani, että sen lehdissä on aivan ohuenohut valkoinen reunus, ja halusin lehtien pääsevän lähitarkkailuun myöhemminkin. Herramujjee! Googlasin tässä ohimennen kasvia, en nimittäin saadessani tiennyt yhtään, miltä se näyttää. Paitsi että tiesin sittenkin, mutta en muistanut. Raakki oli kuvannut kasvin omaan blogiinsa, ja minä olin jopa kommentoinut kuvaa! Katsokaa siis tätä ja huokaiskaa.

Tänään raahauduin pihalle lähes otsanahkaa rypistämällä, kun intopiitä ei vieläkään puuhaan ollut. Herra Mies oli päättänyt, että tänään raivataan yksi pihan nurkka rikkaruohoista, ja hyvä päätös se olikin. Hän talikoi ja minä harasin multaa. Tai multaa ja multaa: saamarin savikkoa se oli. Voikukkaa ja juolavehnää oli niin, että niillä olisi ruokkinut pienen eläintarhan, jos sellaisia eläimiä on, joille moiset roskat kelpaavat. Eikä me millään saatu kaikkea edes pois; päätimmekin antaa sekaan jääneiden nostaa päänsä pystyyn ja paljastaa itsensä, jotta kitkemistä voisi taas jatkaa.

Jostakin pitäisi nyt sitten vielä saada hirmuinen määrä hiekkaa, jonka seassa on jotakin turvemullan tapaista, jotta miljaaaaardit savikökkäreet saisi taipumaan kasvukelpoiseksi alustaksi. Siihen voisi sitten taas istuttaa jotakin kivaa. Nyt ei voi; hukkuvat kaikki tuohon janttaan, kun paikka on vielä puuvajan rännittömän peltikaton vieressä ja kaikki sadevesi valuu juuri tasan siihen.

Tätä faktaa aikamme hämmästeltyämme tulin siihen tulokseen, että puuvajan seinustalle pitää kaivaa seinän pituinen sadevesisalaojakuoppa. Muuten maa on jatkuvasti yhtä velliä. Tai sitten laittaa katolle ränni ja syöksytorvi ja tönön nurkalle maailman isoin sadevesisaavi. Se ei olisi itse asiassa huono vaihtoehto: lähettyvillä on meidän kasvimaa, jolle vesi olisi vallan tervetullut. Rännittäminen pitäisi vain tehdä yhteistyössä naapurin mummon kanssa, vaja kun on puoleksi hänen ja puoleksi meidän tontilla, eli yhteisomistuksessa.

Kaivuutyömme - eli se savijantta - muuttuikin sitten iltapäivän aikana juuri siksi velliksi, jota se pahimmillaan voi olla. Pyykkipäivän kunniaksi nostin pyyhkeitä ja lakanoita ulos kuivumaan ja lähdimme käymään ruokakaupassa Keravalla. Paluumatkalla satoi aivan hirveästi vettä, mikä ei ulkona pyykkiä kuivattavaa naurattanut yhtään. Ihme kuitenkin tapahtui - tai oli tapahtunut: sata metriä ennen kuin kaarsimme kotipihaan, sade lakkasi. Eikä meillä ollut satanut yhtään!

Minä tyhjensin ostoskasseja kaappeihin ja HM lähti varalta nostamaan pyykkejä sisään. Yhtäkkiä takaovelta kuuluu: "Apuaaaa..." Se sade oli saapunut, eikä mikään ripistely vaan kunnon kaatosade. Siinä ei tyylipisteitä jaettu, kun kiskoimme pyykit narulta ja lähes heittelimme ne ovesta sisään. Kävipä hullun mäihä ajoituksen kanssa! Sen jälkeen vettä tulikin kolmessa tunnissa vajaat 20 milliä. Eli velliä on. Onneksi en pääse katsomaan tuhon jälkiä ennen aamua. Ehkäpä tämä on enne: ajattelin nimittäin, että siitä nurkasta voisi tehdä "suihkulähdepenkin": siirtäisin siihen ritarinkannuksia, siperiankurjenmiekkaa ja ne jättipoimulehdet ainakin. Kevääksi ehkä tähtilaukkoja. Jotain sellaista.

Jos jaksan.

Lopuksi kiitän blogiystävä Pirkkoa, joka omassa Elämää ja elämyksiä -blogissaan oli antanut Talikko ja taikasauvalle pienen huomionosoituksen.

Suloinen!! Kiitos, Pirkko!

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:


1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Lempiblogejani ovat kaikki lukulistallani, joten kerron teille kaikille, että rakastan blogejanne! Ehkäpä kuitenkin nimeän niistä yhden - uusimman: taiteilijatar Ranskasta kirjoittaa omassa Maalarin blogissaan. Linkki ohessa; taiteen ystävät, käykää tutustumassa!

Ja viimeisimpänä salapoliisityön tulos. Olemme pohtineet, mikä jehveli käy järsimässä maahan pudonneita omenoitamme. Kerran Herra Mies sai jehvelin kiinni itse teossa. Omenalla täytettyä riistaa olisi tässä halukkaalle tarjolla, olkaa hyvä.





maanantai 20. elokuuta 2012

Katri Helenan "Kesän lapsi"

"Mä odotellut oon niin monen monta päivää. Nyt kesäloma on, en tunne surun häivää..."

Vaikka on tässä pieni suru pukkaamassa puseroon, kun loma lähestyy loppuaan. Viimeinen viikko alkaa puolen tunnin päästä.

Tapahtunut tähän mennessä: en muista. Hirveästi. Käyty Linnanmäellä ja Särkänniemessä. Laitteissa ei jaksanutkaan enää pyöriä niinkuin aiempina vuosina. Surtu sitä, että on tultu vanhaksi. Ehkä. Tai sitten vain väsytti.

Särkänniemessä oli Vihaisia Lintuja. Ei oltu niin vaikuttuneita kuin olisi voinut. Possuja siellä ja lintuja täällä, mutta ei mitään tuiki-ihmeellistä. Taikajoella veneiltiin, mikä oli ehkä puiston paras osuus: kivoja istutuksia!

 

Delfiinit olivat myös aivan superhienoja. Ehkäpä NE olivatkin reissun hienointa antia. Voi, miten innoissaan ja antaumuksella ne leikkivät, ja esiintyivät! Paitsi sitten, kun ei enää huvittanut. Oli hienoa huomata, että eläimiä ei stressattu: esiintyjäihmiset jättivät areenan toviksi, kun näkivät, ettei pyrstöllisille puuha maittanut, ja antoivat eläinten olla ihan rauhassa viitisen minuuttia. Kun he palasivat takaisin, Delfi, Leevi ja Eevertti jatkoivat esitystä kuin taukoa ei olisi ollutkaan.
Pojat pelasivat välillä myös koripalloa :D
Eka Vekara - meidän vanhempien lailla - ihastui hotelli Villan huoneeseen. Sänky oli kuulemma maailman ihanin, ja se olisi pitänyt ottaa mukaan. Järkytys oli raju, kun poika tajusi, että me ollaan huoneessa vain yksi yö...

Jos Tampereella pitää jossakin majoittua, ilvekset ja tammerit ovat kyllä saaneet uudistetusta Villasta kovan kilpailijan. Oikein viehättävä ja rustiikki, mutta silti moderni hotelli.

Peukutan, vaikka en naamakirjassa olekaan.
Menomatkalla ajoimme Hämeenlinnan ohi. Paluumatkalla totesimme, että eihän meillä ole mihinkään kiire: ei mennä ohi! Otimme siis linnaseikkailun ex tempore ohjelmaamme, ja kyllä kannatti. Linna oli tosi upea kokemus.
Tässä äiti ryhtyi haaveilemaan linnanrouvan urasta. "Tässä se sit järjestäis hienoja päivällisiä, ja hoviväki kantaisi ruokaa pöytään."

Goottilaiset kaaret ovat aina puhutelleet. Ihanat olivat täälläkin.


Mitäs muuta lomalla on tapahtunut? On löydetty Vantaalla sijaitseva Kierrätyskeskus, jonka uumeniin autotallista arkeologisten kaivausten tuloksena löydettyjä "aarteita" on kiikutettu Ranskiksen renkaat vonkuen.

On lopultakin päästy uusien perunoiden makuun. Ensin syötiin viime kesältä pottumaahan jääneiden 'Blue congojen' ja 'Timojen' jälkeläiset hyvällä halulla - ylivuotiset perunat maistuvat edelleen perunoilta! - ja sitten herkuteltiin oheisilla pikkunakeilla, jotka lajikelappu nimesi 'Cherieksi'. Ihan ovat nimensä veroisia!
Puutarhassa loppukesää somistaa muun muassa kerrattu kurjenpolvi 'Double jewel', joka olikin vähän vähemmän kerrattu kuin kuvittelin, mutta yksi jalokivi joka tapauksessa!
Lumikärhö kukkii myös ihan vimmatusti. Se on kyllä aika uskomaton tapaus: sain sen kirjekuoressa puutarhatuttavalta Porin suunnalta, ja vaikka en uskonut lainkaan sen mahdollisuuksiin, yltiöpäisen optimismin vallassa laitoin sen maahan.

Seuraavana keväänä odottelin ja odottelin ja odottelin... ja odottelin... ja odottelin... ja lopulta julistiin sen kuolleeksi.

Sitten se alkoi kasvaa. Ja on kasvanut siitä lähtien.
Tätä näkyä en kyllä ole kovasti odottanut näin keskellä kesälomaani, mutta pakko se on todeta, että pihlajanmarjat punertuvat.
Nyt sitten päät kallelleen. Jostakin syystä ohjelma ei hyväksy kahta seuraavaa kuvaa kuin vaakasuunnassa. Ensin kallistus oikealle:

Tässä on aivan fantastisen upea, häikäisevän kaunis ja sydäntäsykähdyttävän ihana hollanninkurjenmiekka 'Rusty Beauty'. Voiko kauniimpaa kukkaa olla???

Ja sitten kallistus vasemmalle: jalokärhö Mrs. Cholmondeley jaksoi punnertaa yhden huikeansinisen kukan. Ehkä ensi vuonna enemmän. Yksikin ilahdutti!
Siinä olikin kaikki, mihin puutarhuri on viime viikkoina kyennyt. Meillä on nimittäin oltu Suurien Asioiden äärellä: Eka Vekara on aloittanut koulun. Siitä on riittänyt jännitystä päivin, öin (lähes kirjaimellisesti: EV pelkää nykyään nukahtaa yksin), ja elämää on koitettu asemoida kaikille perheenjäsenille sopivaan moodiin. Are we there yet? No ei aivan, mutta ehkä tästä vielä punnerretaan...

Huomenna yritän punnertaa myös puutarhaan. Siellä kun alkaa olla aika ruman näköistä. Ei puhettakaan siitä, että piha olisi nautinto. Tai kelpaisi Avoimiin puutarhoihin. Ehei. Pihani on puutarhojen Pohjois-Korea: ei vieraita meille, kiitos! 

"Tosi kaunis" sini-valko-lime-violetti takapihan penkki. Se, joka on vielä alkukesästä oikeasti ihana.
"Rakkauven penkki", jossa ei kyllä kukoista kuin väriminttu 'Aquarius'. Jos sekään.
Aidanvieruspenkki, jonka kasvillisuudesta ei ota enää rusakkokaan tolkkua.
Ja vitseistä suurin: portinpielen penkki, jonka uumeniin on hautautunut muun muassa yksi mongolianvaahtera. On se siellä, vaikka ei uskoisi. "Siellä" on vain aika paljon kaikkea muutakin.

Huomenna, jos jumala suo, on meidän kasviemme armorikas kuolinpäivä. Nyt lähtee kaikki se, joka on milloin mistäkin hankittu tai saatu, mutta johon rakkaussuhde on jäänyt syntymättä. Tai joihin on jonkinlainen auttava tunneside, mutta jotka vain ovat meillä väärässä puutarhassa. Yksi esimerkki rehottaa vaaleana viereisessä kuvassa. Harmaakäenkukka on minusta jotenkin äärettömän hieno kasvi, mutta en kertakaikkiaan löydä sille meiltä paikkaa. Ehkä kerään varalta siitä siemeniä talteen ja ripottelen niitä sitten sinne, mihin kasvi lopulta tuntuu sopivan kuin nenä päähän, jos sellainen paikka löytyy. Muita hankalia ovat vaikkapa mäkimeirami, jalopähkämö, lehtoängelmä, merikohokki, värililjat, valkotähkä ja tummakurjenpolvi.
Puhumattakaan kaikista niistä rikkaruohoista, jotka asuvat meillä.

Voi että. Puutarhanhoito voi joskus - usein - olla pelkkää rumuuden ja epäjärjestyksen taklaamista.

Uusia istutusalueita pitäisi pihalle keksiä. Ja laajentaa entisiä. Tämä kesä on ollut koleudestaan huolimatta varsinainen puutarhan runsaudensarvi: kaikki on kasvanut lähes yli äyräidensä.

Ensi viikolla kitketään, jaetaan, laajennetaan ja kantataan. Ellei sada, kuten juuri nyt kuuluu tekevän. Siinä tapauksessa syyslannoitetaan.

"Aa kesän lapsi kun oon.
Aa villi luonteeni on.
Aa kesän lapsi mä oon.
Aa poissa huoleni on."

Oliskin. Huokaus.