Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



perjantai 31. joulukuuta 2010

Kohti valoa. Viimeinkin. Viimeinkin!

Tänään näin ihanan, taivaallisen valon. Se loisti muutaman tunnin ajan, välillä pilvien takana kainostellen, välillä rohkeasti, paljaana esiintyen. Aurinko! Aurinko!! Aurinko!!!


Se sai sinitaivaan näkysälle. Luoja, en muista, milloin viimeksi olisin nähnyt sinistä taivasta. Siitä tuntuu olevan niin äärettömän kauan! Olisin kaivannut jättimäisen pillin tai ruiskun tai jonkin, millä olisin voinut imeä sisälleni valoa ja sinisyyttä, niin hirveästi minä olen sitä kaivannut.
Aurinko katosi vääjäämättä pilvien taakse - onneksi ei kuitenkaan enää satanut lisää lunta - iltapäivän myötä, ja laski sitten kokonaan, matkatakseen idän iloksi jälleen (terveisiä Thaimaahan, ystävät, hyvää alkanutta vuotta ja tervetuloa kohta takaisin kotiin!). Laitoimme pimeään auringolle kiitoradan: tätä taloa kohti, kiitos!






Omat muutamat ilotulitteet on jo vanhan vuoden sammuttaneen EV:n iloksi ammuttu. Nukkukoon onnellisena ensi vuoteen saakka!








Onnellisia hetkiä vuoteen 2011 teille kaikille, jotka täällä käytte vierailemassa. Minä haaveilen jo kovalevylle tallennettujen puutarhaohjelmien ja joulupukin kontista löytyneiden puutarhakirjojen voimin keväästä. Ei siihen enää kauan voi olla.

maanantai 27. joulukuuta 2010

6:00 - It´s Groundhog Day!!

"What have you been doing today?"
"Well... same old, same old."

Taas tuli lunta. Ja taas mä kolasin. Tällä kertaa selkä kesti paremmin kuin eilen, jolloin sain vietävänmoisen krampin johonkin lihakseen ärsyttävästi kylkiluiden alla, niin, ettei siihen päässyt millään käsiksi. Paitsi särkylääkkeillä.

Jouduin toteamaan, että nyt alan olla liian lyhyt siihen hommaan. Kasatut kinokset ovat niin korkeita, että vaikka työnnän kolan niiden päälle, en saa enää valutetuksi lunta pois kolan kuupasta...On himppasen turhauttavaa työntää ensin lumi ylös ja sitten vetää se takaisin alas :-/

Olo on kuin Bill Murraylla, taas. Sama päivä, uudestaan ja uudestaan. Mahtava elokuva sinänsä. Varsinkin niinä päivinä, jolloin on vaan kolannut, ja kolannut, ja kolannut. Tai tiskannut, järjestellyt kotia, kerännyt leluja, laittanut ruokaa tai käynyt siinä samassa hemmetin ruokakaupassa over and over again.

Alankohan minä pikkuhiljaa olla valmis etsimään töitä...? Vai onko tämä tilapäistä puutumista, joka helpottaa heti, kun puutarhakausi alkaa? Olisikin homma, jota voisi tehdä kotona / kotoa. Kaikkea en minäkään taida saada :-)

Jos lumen kolaaminen kuuluu ei-suosikkipuuhiini, vaateostoksilla olo se vasta on viheliäistä. Yritin sitä(kin) tänään. Etsin mielestäni varsin vaivattomia hankintoja: mustia housuja ja valkoista paitapuseroa. Vaan ei. Minä ja muoti emme kulje käsi kädessä! Muoti on kapeaa, kukkakeppimallisille ihmisille suunniteltua, ja minä olen tällainen Rubensin renessanssinainen. -ish. Milloin hartiat ovat liian leveät, rinnat liian suuret, kauan kadoksissa ollut vyötärö edelleen kadoksissa tai lantio kuin Berliinin muuri (housut, tästä ei mennä). Byäää!!! En tiedä, miksi isken tämänkin asian kanssa päätäni seinään kerta toisensa jälkeen; pitäisi minun nyt jo tietää, että etsimällä en vaatteita itselleni löydä. Ne tulevat vastaan, jos ovat tullakseen. Päivän saalis: kaksi pitkähihaista t-paitaa, jotka toimivat koti- ja yövaatteina. Huokaus...

Kirjastossa sentään löysin jotain muuta kuin tavallisesti. Mukaani tarttui kaksi feng shui -kirjaa. Tämä kiinalainen ajattelumalli jotenkin kiehtoo. Se... no, se käy järkeen. Intuitiivisesti en juuri koskaan istu selin oveen, vaan etsin pöydän kuin pöydän äärestä paikan, jossa selusta on turvattu ja näen ovelle. Pidän kovasti makuuhuoneestamme, jossa saa sängyn niin, ettemme joudu makaamaan oven ja ikkunan "välissä". Olen aina inhonnut epäjärjestystä ja sotkua (eihän uskoisi kodistamme, eihän, ystäväni?) ja tavoitetilani on, että kaikilla tavaroilla on oma (piilo)paikkansa. Unelmieni taloon käytäisiin sisälle selkeää käytävää pitkin, ja pääovi olisi keskellä taloa, näkyvissä. Talon kasvot olisivat tulijaan päin, eikä matkalla olisi epämiellyttäviä esteitä. Pihakäytävä ei olisi suora, mutta siinä ei myöskään olisi jyrkkiä mutkia. Eikä kenenkään tarvitsisi seistä anteeksi pyytävän näköisenä portailla tahtoessaan sisään, kuten nykyisessä talossamme.

Oi oi, don´t get me started. Olohuone-keittiömme (ns. tupakeittiö) on tila from hell. Siinä on yksi puolikas ja yksi melkein kokonainen ehyt seinä. Siinä on neljä oviaukkoa ja huonekaluja ei voi mitenkään asetella niin, että kulkureitit olisivat selkeät ja miellyttävät kulkea. Varsinkin olohuoneen puoli on ihan hirveä sisustettava. Huonekalumme pyörivät ja pyörivät tilassa löytämättä hyvää paikkaa. Eikä ihme: eteisen ja olohuoneen väliseltä ovelta pitäisi olla vapaa reitti sekä takkahuoneen että takakuistin ovelle. Jos sen tekisin, olohuoneen kalusteille jäisi postimerkin kokoinen tila ja vieraat nyhjöttäisivät kylki kyljessä siinä ainoassa nurkassa, joka tilassa on "turvallinen".

Neiti, yksi väliseinä, kiitos!

Paitsi että sekään ei ole ratkaisu.

Kuten huomaatte, elämässäni on useita, jatkuvasti toistuvia teemoja. Olen Phil Connors. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä minäkin muutun, kun tarpeeksi kauan hitsaan...

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Snow-how in the Winter Wonderland

Eilinen päivä sisällä kostautui tänään: lumen kolaamiseen pelkästään etupihalta meni melkein kaksi tuntia. Takapihalle en enää jaksanut edes lähteä. Kyytiä, kinkku! Vauhtia, valkoviini! Lähtöpassit, lohisiivut! Pois vaan, pororulla.

Hyvä ulkomainen media,

Enää ei tarvitse etsiä, voittaja on löytynyt. Make no mistake, amerikkalaiset, tai kanadalaisetkaan, me suomalaiset sitä sentään osaamme hoitaa lumiasiat. ME olemme tottuneet siihen. Meillä ei suljeta kouluja eikä kaupunkien liikenne pysähdy (se vain hidastuu, myöhästelee, ja pitää pieniä fundeeraustaukoja...). We deal with the snow.

Alexander Stubb oli oikeassa. Terveisiä Katajanokalle. Täältä löytyy snow-how´ta, tulkaa vain ottamaan oppia!

Täällä jo lapset oppivat ymmärtämään lunta, ja iloitsemaan siitä. Meillä lumikolat ovat aina valmiusasemissa. Meillä viisivuotiaat kolaavat minkä ehtivät, ja nauraen värjäävät jäälyhtyjä vesiväreillä. Täällä lähdetään luistelemaan kelissä, jossa muut maat jo nyykähtävät tuuleen ja tuiskuun.



Meillä lumi kasataan vaikka salavan sisään, kun ei muuta paikkaa enää keksitä. Meillä syreeni on valkoinen ympäri vuoden, ja se tietää, että ensi kesä tulee.


Meillä luotetaan siihen, että perhoangervo on onnellinen tuottaessaan ympäristöönsä iloa ja kauneutta talvellakin, ja meillä säilytetään usko herkimpienkin kasvien selviämisestä lumen suojassa (kaksinkertaisen pakkaspeitteen alla).
 
Meillä osataan iloita lumen tekemästä taiteesta, ja nauttia niistä yksityiskohdista, joita tuuli ja hiutaleet yhdessä saavat aikaan. Meillä ei itketä kuin vähän, jos auto on puoleksi hautautunut lumeen. Siinä kyynelten lomassa me kuitenkin osaamme kiinnittää huomiomme kauniiseen lumiaaltokuvioon, jonka tuuli on taiten ikkunaan verkottanut.

Meillä lapset eivät hätäänny, vaikka hiekkalaatikon päällä on vuori lunta. Meidän lapsillemme se on vain iloinen yksityiskohta, jonka voi tuota pikaa kiivetä ja möyriä nurin. Jolloin äidit ja isät tirauttavat uuden kyyneleen ennen kuin lähtevät taas lumikolat tanassa työntelemään hiekkalaatikon vieressä olevaa pihakäytävää auki.

Me suomalaiset rakastamme lumielämään soveltuvia varusteitamme, huopatossuja ja kuomia ja nahkarukkasia ja läpällisiä karvalakkeja. Toki me rakastamme myös sääoloihin suunniteltuja untuvatakkejamme ja teknisesti erittäin hienosti suunniteltuja ja toteutettuja muita ulkoiluasujamme, mutta meillä on käyttöä ja oivallusta myös tuotteille nimeltä kynsikkäät. Erinomaisen kätevät vempeleet, jos haluaa käyttää kameraa ulkona.

Tämä se on Talven Ihmemaa, siitä ei ole epäilystäkään. Ainakin minä ihmettelen uutta lunta joka ikinen päivä, jolloin sitä tulee. Eli joka ikinen päivä.

Kaks vain valveill´on puolisoa

Herra Miehellä ei ollutkaan keuhkoputkentulehdus, vaan influenssa. Samoin kälyllä, oletan. Niinpä jouluaattona pystyssä olivat lasten lisäksi vain lankomies ja minä. Sairastupajoulua pyöritettiin langon ja kälyn huushollissa. Käly pysyi sen verran pystyssä, että saimme joulupöydän katetuksi, ja - aah - jouluaterian käyntiin. Välillä viihdytimme lapsia, joille jouluruoka vielä oli hotkis-hotkis -osastoa ja jotka  halusivat kipin kapin poistua pöydästä jännittämään pöksyt täristen pukin tuloa.

Minäkin, maailman hiiiiiiitain syöjä, sain juuri ja juuri kinkun viimeisen siipaleen huuhdeltua superherkullisella punaviinillä alas ennen kuin pukki kolkutti ovella ja käynnisti hurjan härdellin. Lahjapaperit lensivät kaaressa, kun esiin kaivettiin nukkeja ja sormiskeittilautoja (voi aikoja!), keinulampaita ja jääkiekkokypäriä. Yritin melko pitkälle pysyä perässä siitä, mikä EV:n lahja keneltäkin tuli, mutta jossain vaiheessa tarkkaavaisuuteni herpaantui millisekunniksi, ja peli oli menetetty. Kortteja lojui papereiden seassa huiskin haiskin, eikä auttanut muu kuin tänään kerätä ylpeyden rippeet ja kiitellä antajia lahjoista kysyen "Mitäs siinä sinun paketissasi olikaan...?"

Itsekin olin ollut ilmeisesti jossakin vaiheessa vuotta muutakin kuin nalkuttava vaimo ja ärjyvä äiti, sillä paketeista paljastui pari ihanaa puutarhakirjaa - Sailan kirja mulla jo on ;-), huikean hienot tanskalaiset (HM kävi Kööpenhaminassa työmatkalla ja toi näköjään muutakin kuin joulukuusenpalloja) kynttilänjalat, iki-ihania Kivi-tuikkulyhtyjä ja sukunimeni mukaista lasisarjaa edustavat äärimmäisen kauniiit kuohuviinilasit, muun muassa. Sekä sarjakuvien neron, Don Rosan, uusin Aku Ankka (vaikka kai hän Roopea mieluiten piirtää) -sarjakuvakirja.

Niitä sitten vielä illalla kotiinpaluun jälkeen ihastelin, Herra Miehen valuessa taudissaan pitkin sohvanpohjia.

Joulupäivän aamu valkeni vasta lähempänä kahdeksaa, ONNEKSI, sen verran myöhään EV illalla nukahti. Sai sentään melkein kymmenen tunnin unet. EV siis, en minä ;-/ Uusien lelujen kanssa touhuaminen alkoi saman tien, kun juuri ja juuri valo lapsen silmäluomien raosta sisään paistoi. Siinä meni jääkiekkopelin testaus uusi kypärä päässä, ja sittemmiin on koottu puulaivoja ja rakennettu hillittömiä Lego-rakennelmia, testattu niitä käsittämättömiä sormiskeittilautoja ja aloitettu koko rumba alusta uudestaan. Kunnes joulurauha laskeutui perheeseen mitä "riemastuttavimmalla" tavalla: EV:llekin nousi kuume. Nyt täällä makaa Iso Mies ja Pieni Mies vällyjen alla, krohiseva kuorsaus kuuluu viereisistä huoneista.

Minä olen seissyt hellan ääressä kutakuinkin siitä lähtien, kun palasin apteekista puolen päivän jälkeen, käytyäni hakemassa HM:n tropit (ja itselleni ennaltaehkäisyksi c-vitamiini - sinkki -yhdistelmäpillereitä taudin torjuntaan). Päiväruokaa, kinkun paistoa, bataatti-sinihomejuustolaatikkoa (nannaa!!!), kinkun kuorrutusta, punaherukkakastiketta kinkulle...

Vasta EV:n nukahtamisen jälkeen sain tarttua joululahjaksi yhteisesti siipan kanssa saamaamme sarjakuvakirjaan, ja kaataa itselleni seuraavan lasillisen samppanjaa. On ollut tyystin erilainen joulu kuin kuvittelin - onneksi ehdin fiilistellä ennen pyhien alkua :-) En minä omaa osaani silti valita, kyllä ruuanlaitto omilleen on aivan superihanaa puuhaa. Miesteni puolesta olen pahoillani, vaikka EV ehtikin saada joulultaan täydellä teholla sen, mitä odottikin. HM ei ole mikään jouluihminen, joten hän sairastaa vaan, onneksi myös syö. Ruuat nimittäin olivat aika herkullisia.

Lohirulla onnistui hienosti, kylmäsavupororulla myös. Limettisilakat ovat aivan fantastisen raikkaita, vadelmasilakat ihanan etikkaisia, pienellä, herkällä vadelmatwistillä sävytettyjä. Ikirakkauteni valkosipulisilakat jäivät tässä kisassa täysin yllättäen kolmanneksi! Ja vaalealla glögillä maustettu graavilohi on aivan jumalaista, vaikka glögi on alkoholitonta mehuglögiä. Omena-pähkinächutney meni kinkun kanssa yhteen kuin Fred ja Ginger, ja mädit punasipuleineen, smetanoineen olivat... aina yhtä taivaallinen alkupala. Hurraa, venäläinen keittiö!!!

Yömyssyni, kermalikööri, lepää tyynenä lasissa vierellä, kun kirjoittelen näitä viimeisiä rivejä tältä päivältä. Vaikka jouluaatto on takana, nyt jo joulupäiväkin, joulutunnelma onneksi on pysynyt talossa. Ihana rauha ja raukeus leijuu huoneissa, vain vieno nuhakuorsaus pitää ääntä hiljaisissa huoneissa. Kynttilät on sammutettu tai itsekseen sammuneet, joten ehkä minunkin olisi syytä sammuttaa oma valoni ja siirtyä unten mielenkiintoiseen maailmaan. Toivottavasti tänä yönä pääsen puutarhaani sen parhaassa vihreydessä ja näen, miten viime kesän työt ovat muuttuneet ihanaksi kukoistukseksi.

Tulethan, kesä?

perjantai 24. joulukuuta 2010

Tervehtii jo meitä joulu ihanin

Tuli kylmän teitä armas kuitenkin... Saatiinpa rapsakka keli jouluaatoksi! En meinannut uskoa silmiäni, kun tänä aamuna mittari näytti 24 astetta pakkasta. En ehtinyt sitä kyllä kovin pitkäksi aikaa jäädä taivastelemaan, sillä kukkakaupat kutsuivat. Kävin eilen jo tekemässä tarkastuskierroksen, mutta ostin vain kotiin kasvit pieneen valkoiseen istutukseen. Tämän päivän saalis oli tällainen.

Noista lähdin kokoamaan kahta jouluasetelmaa, ja muutaman tunnin väkerryksen jälkeen sain kuin sainkin työn tehdyksi. Vasemmanpuolimmainen meni hyvän ystävättäreni vanhemmille (joille valkoinen ja vihreä ovat tärkeitä joulun värejä), ja oikeanpuolimmainen ystävättären omaan huusholliin. Ystävättärellä perheineen on ollut värikäs ja tapahtumarikas vuosi, siksi hän sai tänä vuonna vähän tavanomaista värikkäämmän asetelmankin.


Ennen kuin pääsin pyörittelemään noita, tein kuitenkin pitkästä, pitkästä aikaa silakkasäilykkeitä joulupöytään. Minulla on tapana kokeilla jouluruuissa aina välillä jotain uutta, tällä kertaa uhriksi päätyivät joulukalat. Valkosipulisilakoista en luovu, mutta nyt minulla on pienet tölkit myös limettisilakkaa ja vadelma(!)silakkaa. Myös vaalealla glögillä maustettu graavilohi on tekeytymässä. Vuorokauden päästä tiedän, miten onnistuin.

Sinapista tuli hyvää. Tein sen jo eilen (vai toissapäivänä? Olen ihan päiväpöllö.) Siihen tuli tuhdisti sinappijauhetta, ja reilusti omenasosetta. Ai nannaa, oikein odotan, että saan levitellä sitä kinkun ja joululimpun väliin!

Eilen vietimme kahden ystäväperheen kanssa glögin äärellä valon juhlaa. **Päivät pitenevät nyt!** Minä kun en ole mikään leipuri, valitsin tarjottavaksi pikkupaloja, jotka eivät edellytä jauhopeukaloa. Nämä valitsin omasta mielestäni herkullisimmiksi: piparien päälle nokare omenachutney´a (piti olla mangoa, mutta siitä olikin jäljellä vain tölkinpohjat - hups. Onneksi olin tehnyt omista omenoista vastaavaa tavaraa; hyvin passasi pipareihin!), sitten ohut siivu vuohenjuustoa, taas nokare chutney´a, koristeeksi cashew-pähkinöitä ja 225-asteiseen uuniin hetkeksi, niin, että juusto hieman sulaa. Rucolasilppua väriksi päälle sitten kun herkut ovat hieman jäähtyneet.

Joulukuusen haimme koko perheen voimin jo tiistaina, ja kannoimme sen sisään koristeltavaksi eilen. Kylläpä oli elämys ripustaa koristeita yhdessä EV:n kanssa. Olin jo hyvissä ajoin sanonut, että Tämä Kuusi on Äidin Kuusi ja äiti päättää, mitkä koristeet puuhun laitetaan. Siitä ei siis tullut suurempaa erimielisyyttä :-) Punaista ja valkoista, eri kokoisia ja vaihtelevin tavoin kuvioituja palloja. Lisäksi ainoastaan hopeinen latvatähti ja hopeista, kapeaa "havunauhaa". Koska kuusi ei kuvassa näytä oikein miltään (oikeasti!), en laita sitä tänne näkyville, mutta kerronpa pari anekdoottia koristelun vaiheista.

Kaksikohtauksinen joulunäytelmä à la meidän perhe

Lähtötilanne: Kuusi on paikoillaan takan vieressä. Otetaan esille koristelaatikot ja nostetaan ulos kaikki punaiset ja valkoiset koristeet. Aletaan sijoittaa koristeita paikoilleen.

Äiti ja EV ottavat viisi askelta taaksepäin, kohti eteistä, ja katselevat kuusta päät kallellaan: mihin kohtaan laitettaisiin tämä pörröinen valkoinen pallo? Entä tuo helmenhohtoinen valkoinen? Kävelyä edestakaisin: viisi askelta kohti kuusta, viisi taas takaisin tarkastelupisteeseen. Ja tämä siis yhdessä sen saman lapsen kanssa, joka höseltää ja töseltää ja touhuaa viisivuotiaan innolla kaikkea, mitä hänen elämäänsä normaalisti kuuluu.

Otetaan esiin hopeanauharasiat.
EV: "Äiti, tämä nauha on hieman keltaisempaa kuin tuo toinen hopeinen!".
Äiti: "No höpsis, miten niin, nehän ovat molemmat hopeanvärisiä."
EV: "Eikä ole, kato, äiti! Tässä vihreässä rasiassa oleva on keltaisempaa kuin tuossa punaisessa rasiassa oleva" (Kävelee kuusen luo ja näyttää nauhoja valossa.)
Äiti: "No voi hyvänen aika sentään, niinpä tosiaan on. Toinen on vähän keltaisempi sävyltään." (Ällistyy lapsestaan, tuhannennen kerran.)
EV: "Mehän voidaan laittaa niitä kuuseen vuorotellen, ensin kirkasta ja sitten keltaisempaa, ja sitten taas kirkasta ja keltaista."
Äiti toteaa, että pojalla on ainakin a) värisilmä ja b) tyylitaju kohdallaan.
EV (avaa toisen vihreän laatikon): "Äitii, tämä nauha tässä vihreässä rasiassa on nyt sitä kirkasta, ja nyt punaisessa rasiassa on keltaisempaa."
(Isäkin saapuu keuhkoputkentulehduksessaan - hän saa usein jotain pientä kivaa taudinpoikasta, jos on yhtään lomaa joulun aikaan - kuuntelemaan keskustelua.)
Isä (vetää yhteen käydyn dialogin): "Me ollaan taidettu äidin kanssa ottaa viime jouluna koristeet vähän huolimattomasti pois, ja ollaan laitettu vahingossa toinen keltaisempi nauha punaiseen rasiaan. Pitää olla huolellisempi tänä vuonna..."

Mental note Nuutiksi: laita kirkkaat hopeanauhat punaisiin rasioihin ja kellertävät vihreisiin. Ja pyydä intiaanipäällikkö Haukansilmä tunnistamaan, kumpi nauha on kirkasta ja kumpi kellertävää.

Ja jatkuu joulukoristelusta, 2. kohtaus:

EV: "Hei äiti, nämä yhdet pienet pallot ei oo punaisia."
Äiti: "Jaa-a. No, ei ne ihan punaisia olekaan. Ne on vähän sellaisia... fuksian punaisia."
EV: "Ei me voida laittaa näitä."
Äiti (ollen trendikkäällä, villisti punaisen ja fuksian soinnutteluun orientoituneella tuulella): "Laitetaan vaan, ei se haittaa. ne sopii... ööö... mattoon ja tuoleihin."
EV: "OK, voin mä laittaa nää."
---
EV: "Äitii, onko pakko laittaa nämä kimmeltävätkin punaiset?" (Tähän mennessä kaikki kuuseen ripustetut pallot ovat olleet himmeäkiiltoisia.)
Äiti: "Pakkoko? No, ei niitä ole pakko laittaa, en mä ollut kyllä itsekään ajatellut niitä laittaa." (Koska olivat kirkkaita kiiltäviä, you know, mutta että poika ihan itse oli myös sitä mieltä...)
---
EV: "Äiti, aiotko sä laittaa nekin pallot? Niissä on tuollaista hopeanväristä koristelua."
Äiti: "No nämä minä kyllä olin aikonut laittaa, vaikka eivät olekaan kokonaan ja kaikitellen ihan oikean värisiä."
EV: "Nooo, on kai ne ihan hienot, laitetaan vaan."


Kun kaikista koristeista päästiin lopulta yksimielisyyteen, Äiti ja EV seisovat loppukohtauksessa päät kallellaan eteisen ovella ja toteavat, että kyllä siitä ihan hyvä tuli. Isäkin tuumasi yskänkohtausten välissä, että on ihan nätti kuusi.

Eikä ole muuten tarvinnut vaihtaa yhden ainoan pallon paikkaa.

LOPPU

Kello on puoli yksi yöllä. EV:n askartelemat kavereiden joulukortit on käyty pudottelemassa saajiensa postilaatikoihin. Kukka-asetelmat on viety vastaanottajilleen. Kaikki lahjat on ymmärtääkseni paketoitu ja autotalliin erittäin näkyville paikoille sijoitettu; onneksi pojalla ei vielä ole autotallin avainta. Olen niin väsynyt, etten muista, olisiko minun pitänyt vielä tehdä jotain. Varmaan olisi, mutta en keksi, mitä. Tässä auttanee hääasenne: kyllä me päästään naimisiin, vaikka hääkakku kaatuisi. Jouluaatto on jo alkanut, ihan riippumatta siitä, mitä minä olen tehnyt tai mitä on jäämässä / jäänyt tekemättä. Joulurauha julistetaan, hautausmaille syttyvät kynttilät ja kuusenaluset täyttyvät paketeista.

Pää täynnä pumpulilunta tämä tonttu vetäytyy uuninpankolle unten maille ja toivottaa kaikille täällä mahdollisesti vielä käyville oikein hyvää ja tunnelmallista joulua.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Vuoristorataviikonloppu.

Olipa tapahtumantäyteinen viikonloppu! Mennä hurahti sellaista vauhtia, että nyt vain äimistelen, voiko kello olla jo yhdeksän sunnuntai-iltana.

Eilinen päivä aukeni jännittävissä tunnelmissa, kun joulupuuhakalenteri paljasti päivän puuhaksi Hevisaurus-konserttiin menon. Meinasi Eka Vekara nimittäin tehdä kokonaan tenän Espooseen lähtöön. Hän on innokas bändin fani, mutta levyn (nyt kai pitää sanoa jo, että yhdellä / ensimmäisellä(?) levyn) alussa on kerrottuna saurusten syntytarina, ja se on EV:n mielestä niin pelottava, että hän ei olisi millään halunnut lähteä kuuntelemaan sitä livenä. Vasta, kun oli puhuttu saurusten soittimista, äiti oli osoittanut ÄÄRETÖNTÄ kiinnostusta bändin hahmoja ja heidän soittimiaan kohtaan ja kun oli luvattu, että jos se tarina tulee, EV saa kuulosuojaimet korvilleen ja pääsee äidin syliin turvaan, pääsimme nakkikastikkeen voimin kurvaamaan lumisateessa kohti Barona Areenaa (voi näitä sponsoroituja hallien nimiä!!). Nakit taisivat toimia aivan ihmeen kaupalla liennyttäjänä, sillä EV ehti toivoa isälleen nakkeja ruuaksi ja isä - tietämättömänä ostoksistani - oli sanonut, että sorry, nyt ei oo nakkei. Äidillä oli henkisesti rinta rottingilla, kun oli niin hienosti osannut ennakoida lapsensa toiveet...

Meitä odotti Espoossa aivan hirvittävän autojonon pää, kun pääsimme vajaan puolen kilometrin päähän hallista. Autopaikkaa oli turha haaveilla hallin kupeesta, ja meidät ohjattiinkin vieressä olevan teollisuusyrityksen parkkikselle, sinne, mistä oli heeeervottoman pitkä kävelymatka hallin lämpöön. Ei ollut toppahousuja, ei paksuja kenkiä, äidin vaivalla laitetun hiuskuontalon suojana ei edes pipoa. Voi eetvartti >-<

Tuuli ihan ytimiin saakka, ja tuiskutti vielä kaupan päälle jotain pientä ja terävää, pakkasta oli 12 astetta ja pieniä ihmisiä täynnä oleva kävelijöiden jono ma-te-li kohti hallia. Hyi fan, että oli KYLMÄ.


Tämän vuoksi kannatti kuitenkin taivaltaa läpi tuulen ja tuiskun, tai siis sen, miten innoissaan EV lopulta oli. Elämänsä ensimmäinen kunnollinen sisäkonsertti hienoine - kyllä! - valoshow´ineen ja lapsiystävällisine äänentoistoineen.

Kotiinpaluumatkan varrella sainkin sitten vaihtaa tunnelman tyystin toisenlaiseen, ja käydä viemässä kukkia ja kynttilän vuosi sitten kuolleen ystävättäreni haudalle. Iso, iso menetys, ja täysin turha elämän kesken loppuminen. Haudalla käyminen liikuttaa minut aina kyyneliin. Kaipaan häntä kovasti.

EV toivotti haudalla ystävättärelleni kauniisti "hyvää yötä" ennen kuin lähdimme pystyyn jäätymistä uhmaten kiirehtimään takaisin autoon. Matkalla kotiin turvasimme elintoimintojemme elpymisen hakemalla perhepizzan mukaamme ja päätimme myös lämmittää pitkästä aikaa saunan.

En aina jaksa saunoa, vaikka siitä pidänkin. Nyt nautin löylyjen lämmöstä koko rahalla! Oikein tunsin, kuinka lämpö pikku hiljaa löysi tiensä luihin ja ytimiin, ja veri alkoi kiertää kunnolla (muuallakin kuin pizzan autuaallisesti täyttämässä vatsassa). Lämmittelimme koko porukka pitkään ja hartaasti ennen kuin kuurasimme itsemme puhtaiksi ja pääsimme posket hehkuen vetäytymään villasukkien ja kylpytakkien jälkilämpöön.

Oli äärettömän vaikeaa vastustaa mielihaluani mennä kesäiseen tapaan takakuistille suorittamaan "kylpylärituaalien" loppuhuipennusta: istumaan raittiiseen ilmaan, siemailemaan Ainoaa Oikeaa Saunajuomaa, levittämään kasvovoiteita ja muita akkojen hömpötyksiä kaikessa rauhassa, tuulenvirin viilentäessä saunan lämmittämää ihoa. "Käsi ovenkahvalla" pysähdyin, mietin sitä pakkasta, tuulta, ja pisteleviä lumihiutaleita ja vetäydyin sohvannurkkaan. Kesällä se on ihanampaa, kesällä se on totta vieköön ihanampaa. Nuuhkin mielessäni kesää, ja kaipasin vihreyttä.

Tämä aamu alkoi reippahasti askeleet käyden, sillä meillä (anteeksi nyt kaikki lepopäivän pyhittäjät) oli vuorossa joulusiivous. Herra Mies heilutti imuria, minä moppia ja EV toimi Pölypartiona sen, minkä halusi ja jaksoi. Kävi hän välillä mopinvarressakin, mutta lopulta omien synttärien (keskellä kesää, toim.huom.) suunnittelu vei voiton ällöstä siivoamisesta. Tai ei se ehkä hänestä ällöä ole, päinvastoin. Innolla on aina mukana, ja tänään - taas - ällistytti äitinsä pesemällä vessan pesuallasta kokenein elkein. Minun piti ihan kysyä, mistä hän niin hyvin tietää, mitä pitää tehdä, ja neropatti vastasi: "No mää oon kattonu, kun sää peset." Että on viksu poika! Ja että on halunnut kiinnittää huomionsa kaikista maailman asioista juuri siihen, miten minä pesen lavuaarin. <3 <3 <3

Siinä siivouksen lomassa kokkasin (ihan maukkaalla lopputuloksella, mind you) porsaansuikalesoosit ja riisit, ja ruuan jälkeen lähdimme EV:n kanssa lähijäille luistelu- ja lätkäharjoituksiin, hän asianmukaisesti jäällä liukumiseen varustautuneena ja minä toppautuneena kaikkeen mahdolliseen huopatossuista untuvatakin huppuun, ja varustautuneena termospullollisella lämmintä omena-punaherukkamehua. Keskellä reilusti yli tunnin mittaiseksi venynyttä sessiota, lumituiskun pyöriessä tuulen mukana ympärillä, mehu oli jumalten nektaria, vaikka kädet jäätyivät termarin korkkia auki veivatessa.

Ilta meni himmaillessa. EV oli huimasta urheilusuorituksestaan uupunut, ja äitikin vissiin ulkoilman nujertama. Herra Mies teki hirvikäristystä lopputainnutukseksi, ja punaviini oli piste i:n päälle.

Energiaa riittää enää juuri ja juuri näppäimistön naputteluun, sekä tulppaanikimpun ihailuun keittiön pöydällä. Kyllä ne sitten voivatkin olla kauniita.

Huomenna lähtee vihoviimeinen muualle matkaava joulupaketti kohti päämääräänsä, ja sitten on aika somistaa lähiseudulle jäävät lahjat. Kukkakauppareissu on edessä tiistaina, jolloin viimeinkin kai saan itsellenikin hankituksi joulukukat. Tärkeimpänä päämääränä on kuitenkin ostaa kasvit ystävättären ja hänen äitinsä asetelmiin sekä valita vastasyntyneen poikavauvan perheeseen tervehdyskimppu.

Ihanaa, joulu on ensi viikolla!! Vieläköhän tässä jaksaisi keittää sinappia?

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kohti suuren maailman menoa.

Terveisiä Helsingistä. Ei homma ihan häikäisevää ole, mutta täytyy antaa kyllä pisteet yrittämisestä. Kyllä Suomen pääkaupungista vielä maailman joulupääkaupunki saadaan, kun vähän tikistetään!


Ranskalaiset olivat tuoneet herkkujaan Kampin linja-autoaseman aukiolle. Kelta-valkoraidallisia (!? Not very Christmassy) markiiseja kahdessa rivissä vastakkain, tarjolla pateita, makkaroita, makeita herkkuja, hedelmiä, juustoja, tuoretta (siellä oli leipomoauto) leipää ja makeita leivonnaisia. Varautuneet suomalaiset eivät näyttäneet muodostaneen parijonoa kojujen eteen, mutta ehkäpä siellä kuitenkin kauppa käy. Ainakin toivon sitä, huulet sinisinä pohjoisen viimassa värjöttelevien gallialaisten puolesta.


Narinkkatorilla, Kampin kauppakeskuksen edessä, oli sitten yritysten oma joulukylä.


Joillakin oli ikkuna auki, joillakin oli jo laitettu lappu luukulle... Suurin osa ei, harmi kyllä, ollut tehnyt elettäkään panostaakseen tapahtumaan. Miksi olivat edes lähteneet mukaan? Tässä oli ymmärtääkseni eniten rahaa kiinni, ja tulos oli kaikkein laihoin. Voi, miten sääli!





Mainio mantelikoju oli kuitenkin ajettu paikalle! Vaikkei siinä ketään ollutkaan tuotteita myymässä. Oli vissiin sitten vain rekvisiittaa ;-)
Kukkakauppa Jorintori oli oikeastaan ainoa, joka näytti mielestäni siltä, miltä oma kojuni näyttäisi, jos lähtisin mukaan tuollaiseen tapahtumaan (ja jos minulla olisi se yritys). Pitäähän joulumarkkinoilla näyttää JOULUISELTA! Tässä oli ilme kohdallaan; harmi, että kojurivi oli hieman syrjässä tapahtuma-alueen pääväylältä.


Pienen kristillisen(?) kaupan kojussa myytiin ihan mini-mini-seimiä. Vihreä vasemmalla on tulitikkurasiassa! Meinasin ostaa sen, se oli niiiiin suloinen. Marialla ja Joosefilla oli lootassaan myös Jeesus-lapsi, sekä ainakin lammas ja joku muu eläin. Jos menen vielä uudelleen tapahtuma-aikana Helsinkiin, tälle kojulle palaan!

Lapsille oli järjestetty moderni versio napakelkasta, oli sähköt ja kaikki. Oli hauskaa seurata lasten rimpuilua naruissa, ja intoa ajella kumivenheessä, vaikka kontaten olisit ollut jo perillä. 




Seuraavaksi kaarsin jo kohti Espaa. Sinne kävellessäni hehkutin sisäisesti Keskuskadulle levittäytyneen Stockmannin joulutorin näkemistä. Levittäytyneenpä todellakin... Mielikuvani antoi kyllä tästä paljon runsaamman kuvan :-> Tuossa nimittäin on kaikki, mitä koko suurella kävelykadun pätkällä oli tarjottavanaan. Kukkia, lahjaherkkuja, pieniä lahjatavaroita.

Ihan pieni pettymys, vaikka sisältä kojut näyttivätkin vallan suloisilta. Niistä tuli mieleen Kauppahalli, oikein positiivisessa mielessä. Stockalla ja sen osastoilla olisi kyllä tässä ihan tuhannen taalan mahdollisuus levittäytyä kävelykadulle ja antaa palaa. Nämä näyttivät siltä, miltä joulutorin tai -markkinoiden kojujen pitäisi minusta näyttää. Runsasta! Jouluista! Tunnelmallista! Hohdokasta!


Espan puistossa olivat sitten "perinteiset" Tuomaan markkinat. Ja perinteinen pureva tuuli... Uhhuh. Onneksi kävin välillä syömässä ihan kohtalaista simpukka-lohipastaa lämmikkeeksi. Ja älysin vetää pipon päähän.

Pipo ja kaulaan kiedottu huivi (molemmat anopin neulomia) saivat arvioivia katseita Espan neulemyyntikojuista. Olo oli välillä kuin milläkin julkkiksella paparazzien keskellä ;-P Tyylilleni uskollisesti en käyttänyt paljoakaan aikaa neule-, koru- tai koristekojujen ääressä, vaan annoin katseeni vain valua kojulta toiselle puurtaessani vastatuuleen kohti Kauppatoria ja kaikkea ihanaa syötävää. Maistiaisia. NAM!


Matkalla herkkupatojen ääreen silmiini osui kuitenkin tämä, ihan äärettömän suomalaisen näköinen myyntikoju! Meillä sitä edelleen tehdään - ja ostetaan - käpytonttuja. Kyllä luonto ON suomalaisille rakas!

Mitä päivästä jäi käteen? Yksi kotiseutuaiheinen lautapeli, mustikka-vaniljahillopurkki sekä kahta erilaista pateeta. Muutakin olisin voinut ostaa, mutta... en vaan ostanut. Tyypillistä minua. Minun pitää useinkin saada katsastaa apajat ensin, sitten pitää piiiitkä siesta pohtien tarjontaa, ja vasta sitten voin kuvitella tekeväni ostoksia. Jos joulukalenterisuunnitelmani maanantaille säiden puolesta onnistuu, teemme Eka Vekaran kanssa täsmäiskun tänne silloin. Voin siis vielä ostaa rasian sahramisilakoita, sortua ranskalaisten makeistarjontaan tai napata kassiin purkillisen sitä alati ihmeen herkullista valkosipulimajoneesia, jota saa jokaisesta pääkaupunkiseudun katutapahtumasta, maustettujen valkosipulinkynsien kanssa samasta kojusta. Tai sitten menen mukaan EV:n hämmästelyyn, kiinnostukseen ja ihailuun, sorrun ostamaan puuautoja ja pussukkakaupalla suklaata sekä istumaan kahvilakojussa glögiä ja korvapuusteja maistellen.

Olisi kyllä hienoa, jos kaikki nämä markkinatapahtumat jaksaisivat olla olemassa ja kehittää ilmettään yhä jouluisemmaksi. Pois kaikki vaatimattomuus, mielikuvitusta enemmän peliin (kahviloita isolla voimalla  mukaan, kaikki yhteen paikkaan, ja jokaiselle jotakin erikoisherkkua asiakkaiden nautiskeltavaksi) ja kaikki kynnelle kykenevät jouluteemalla mukaan. Weiste! Missä oli Weiste, Pohjoismaiden ainoa joulukoristetehdas? Missä muut joulukoristeiden (ei kävyistä tehtyjen) myyjät? Kimallusta, hohtoa, värejä, tunnelmaa, kiitos!!

Tipunaskelia jouluun.

Posti toi eilen mieluisan pakettikortin: saimme kuin saimmekin jouluksi Kuurankukan ikkunaan! Airam oli ystävällisesti korjannut tähtösemme (tai luopunut hommasta ja lähettänyt kokonaan uudet tilalle) ja nyt ikkunassa taas loistaa... nii-in, mikähän tuo nyt sitten olisi? Tähti? Lumihiutale? Kuurankukka, todellakin?

Kuva hieman vääristää sen värejä, livenä valot ovat hieman kellertävämpiä.

Kuvassa vanha kliiviani kohottelee lehtiään kohti valoa. Tai toki se oli ensin ja valo vasta sitten ;-)

Joulukortteja alkaa tulla. Olen niin iloinen siitä, että joitakin kortteja tulee "hyvissä ajoin" ja ennen kaikkea harvakseltaan. Näin niistä ehtii nautiskella, lukea ajatuksella ja ajatella lähettäjää. Tiedän kuitenkin aiemmista jouluista sen, että kun palvelulaitos on avannut kaikki punaiset kuoret, lajitellut ne järjestykseen ja jakanut ne kerralla ihmisten laatikoihin, meilläkin ajatusten viipyily vähenee. Miksi, oi miksi, emme "saa" lähettää korttejamme silloin, kun haluamme, ja miksi, oi miksi Posti ei voi jakaa niitä pikkuhiljaa?

Tuossa tähän mennessä saapuneita ilahdutuksia. Pienet pyykkipojat odottavat tulevia kortteja. Löysin nipsut lopultakin, parin vuoden metsästyksen jälkeen Tiimarista (aiempina vuosina olin aina myöhästynyt hankinnassani ja kaikki oli ehditty myydä), ja tulin lallatellen niiden kanssa kotiin - vain huomatakseni joulutarvikelaatikoista, että olin jo viime vuonna ostanut pyykkipoikia juuri tätä tarkoitusta varten. Ruskeansävyisiä kylläkin, mutta selkeästi joulusomisteiksi tarkoitettuja. Voi hyvänen paikka tätä minun muistiani...

Haluaisin joskus järjestää oikein tunnelmalliset joululahjavalvojaiset. Olisi iso pöytä, kauniita kääreitä runsain mitoin, lahjoihin sopivia somisteita käden ulottuvilla, paketoitavia hankintoja lojuisi sohvilla ja tuoleilla, joululaulut soisivat hiljaa ja kuuma glögi höyryäisi lasissa. Vielä niitä ei ole tullut järjestetyksi :-) Tänäänkin pakkasimme lahjoja vähän vipinätunnelmissa, kun halusimme saada muualle Suomeen lähtevät paketit laatikoihin huomista matkaanlähtöä varten. Glögiä onneksi oli, ja joitakin kauniita kääreitäkin. Tässä on käsitöitä ahkerasti harrastavalle anopille matkalla jotakin pientä kivaa. Lahjapussiksi keksin kankaisen leipäpussukan paperikääreiden sijasta. Aloitin siis kankaisen paketoinnin - vaikkakin valmiin pussin muodossa. Ehkä ensi vuonna kaikki saavat kankaiset lahjakääreet pakettinsa peitoksi, jahka minä joulun alennusmyynneistä ahnehdin hurjat määrät kangaspaloja...

Syvimmin sain kiinni joulutunnelmasta selatessani joulureseptejäni. Olemme kutsuneet muutaman ystäväperheen glögille - aion kokeilla tehdä myös munatotia elämäni ensimmäistä kertaa - 22. päivän illaksi, juhlistamaan päivien pitenemistä, ja sitä varten etsiskelin jouluisten pikkupalojen ohjeita. Samalla nostelin sivuun jouluaaton aterialle soveltuvien kalojen ja sinappien reseptejä. Valitsen niistä viikonloppuna ne, jotka aion tehdä. Ostin jo tänään pari pientä purkkia niitä varten. Olisinpa vähemmän väsynyt, nyt olisi hurja inspiraatio tutkia reseptejä enemmänkin!

Kyllä tästä tänäkin vuonna talven tärkein juhla tulee. Huomenna ajattelin suunnata Helsinkiin, tutustumaan kaikkien - todellakin: siellä on monta - joulumarkkinoiden tarjontaan. Kuvareportaasi seuraa, mikäli kamera ei a) kastu tai b) jäädy. Onneksi löysin viikonloppuna paikallisilta markkinoilta itselleni hyvät kynsikkäät; kuvaaminen on ainakin sen puolesta hieman helpompaa.

torstai 16. joulukuuta 2010

Aloitetaan ensimmäisestä huoneesta.

Taas on mennä vilahtanut monta päivää ilman päivitystä tänne. Newsflash: minulle ei kuulu mitään.

Osasyynä radiohiljaisuuteen on appivanhempien tänään päättynyt visiitti, mutta yllättäen lienen myös hieman joulu- ja yleisessä kodinsisustusdepiksessä. Pää raksuttaa haaveita haaveiden perään, mutta reaalielämä lyö niitä avokämmenellä. Harmittaa.

Etukuistille lähdin kuitenkin realiteeteista huolimatta yrittämään Uutta maailmanjärjestystä. Meillä kuisti on se paikka, jossa riisutaan kengät ja päällysvaatteet, ja jossa säilytetään kenkiä, kuntopyörää ja kukkamultaa. Se ei ole mikään erityisen "tervetuloa meille" -toivotus, vaan näennäisestä tilavuudestaan huolimatta yksi ahtauden kiteytymä. Olen joskus nähnyt kuistin paikkana, joka on vaalea, ja jonka seiniä kiertävät jotkut kätevät, sekä kenkien että muuhun säilytykseen soveltuvat istuinpenkit.

Kuistilla pidetään kuitenkin alkukevään ajan myös itäneitä siemenkylvöjä, ja ne vielä toistaiseksi ovat tarvinneet ikkunalautoja olemassaoloonsa. Yhdistelmä istuinpenkit - ikkunalaudat aiheuttaisivat kolhiumia takaraivoihin, joten sen toteuttaminen on toistaiseksi hieman jäässä. Ehkä joskus rikastun ja lakkaan köyhtymästä, jolloin voin hankkia parikymmentä hyllyksi soveltuvaa kapeaa lasilevyä ikkunoiden eteen eikä ikkunalautoja sitten enää tarvittaisi. Mitähän lasi muuten maksaa? Ehkä minun olisi syytä selvittää sitä joskus :-P

Toinen "antiteesi" on se, että kuistimme ei ole vaalea, vaan jollakin vaaleanyritelmää muistuttavalla kuultavalla pintakäsittelyaineella kertaalleen vedetyn mäntypaneelin värinen. Tämä ongelma poistunee heti, kun maalauskelit taas alkavat: herrojen jonakin aamuna poistuttua omiin puuhiinsa minä otan ja aloitan katosta. Mutta se on vasta ensi keväänä.

Kuntopyöräähän siellä ei pitäisi olla laisinkaan. Kun kuitenkin sellainen on talouteen hankittu, sille piti keksiä paikka, jossa se häiritsisi mahdollisimman vähän talon emännän esteettistä silmää, ja jossa sen käyttö olisi suurinpiirtein siedettävää. Viileällä kuistilla polkeminen todella on siedettävää niiden ensimmäisten minuuttien jälkeen, jolloin keveissä tamineissa tuppaa vähän viluttamaan (kuistin keskilämpötila yksinkertaisten ikkunoiden myötä ei juuri 20:aa korkeammalle nouse). Esteettinen silmä kärsii sen sijaan helvetin tuskia aina, kun se osuu pyörään, ja sitä tapahtuu päivän aikana aika usein, koska sen ohi mennään ulos ja tullaan sisään. Siinä se töröttää, ja usein sen sarvista vielä roikkuu enimpiä kosteuksia haihduttavia puutarha- tai ulkoiluvaatteita...

Sitten on tämä ikuinen kerääntymisongelma. Säilytys- ym. elementtien väriskaala ulottuu tällä hetkellä valkoisesta huonekalulevystä vaalean pyökkipinnan kautta antiikkipetsattuun (josta löytyy punertavaa ja harmahtavaa versiota). Meillä ei siis eteiskalusteilla pröystäillä. Olisi somaa, jos kaikki kalusteet olisivat edes auttavasti samaa sävyä, tyylistä puhumattakaan, mutta ei.

Näitä "tyylittömiä" kalusteita minä tänään kuitenkin pyörittelin eri paikkoihin. Lopputuloksena on... edelleen sekalainen seurakunta, mutta ehkä hieman paremmassa järjestyksessä. Innostuksen puuskassa lähdin käymään Ikeassa, josta yritin löytää antiikkipetsatun värisiä kalusteita, ne kun mielestäni voisivat sopia kivasti tuleviin, oikeasti vaaleisiin seiniin. Olin NIIN myöhässä. Sen sävyisiä tuotteita ei ole enää myynnissä juuri ollenkaan. Hm. Mä olen vissiin aika hidas (no, sen kyllä tiesin).

Hampton´s / New England -tyylisiä, valkoisia kapineita kauppa tuntui sen sijaan olevan täynnä. Ehkä tykkäisin niistä kotiinkantoon asti, jos niitä ei olisi nyt joka puolella. Koska niitä on, olen pikkuriikkisen individualisti enkä ensimmäisenä halua niitä kotiini. (Haluan ne sitten viimeisenä, jolloin Ikea ja muut ovat lakanneet myymästä valkoisia.)

Jos joku teistä on lukenut toista blogiani, miettii ehkä nyt, miksi en tekisi sopivia kalusteita itse. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, samaa olen miettinyt minäkin. Vaikka en vielä edes OSAA tehdä mitään. Pohdin silti, osaisinko kuitenkin... Enemmän pohdin sitä, miten maailmassa (tai vaikka edes Keski-Uudellamaalla) olevat hylätyt tai muuten ylimääräiset kalusteet saisi tekemään ohimarssia meilläpäin. Siinä niiden marssiessa voisin sitten napata niistä omani asevelihintaan ja olla äärettömän tyytyväinen löytöihini.

Hm. Taidan lähteä näkemään unia elähdyttävästi sisustetusta, tervetulleeksi toivottavasta kuististani. Siihen saakka kompastelen tavaroihin ja satutan silmäni kuntopyörää katsellessa...

perjantai 10. joulukuuta 2010

Intermezzo.

Parin päivän ajan on ollut vähän verkkaisempi meno. Blues-kaava, intermezzo. Ei kai sitä aina jaksa, eikä onneksi tarvitsekaan. Kai. Tämä kotirouvuus ei ihan joka päivä ole kovin elähdyttävää, ja onnistumisen elämyksiä tuottavaa. Välillä on sellainen "Groundhog day" -leffan olo, jossa herään samaan päivään uudelleen ja uudelleen. Onneksi jotkut aamut antavat huimia värielämyksiä, kuten kuvasta vasemmalla näkyy. Meinattiin myöhästyä päiväkodista, kun äiti otti "vielä yhden kuvan".

Jouluvalmistelut ovat vetäneet vähän henkeä; en oikein ollut tunnelmissa tekemään mitään erityistä. EV sentään sai laitetuksi keittiön astiavitriinin ikkunaan pipariperheen, jotka olivat jo ehtineet somistaa kuusensakin valmiiksi. Talokin heillä oli, "tuolla kauempana, siksi se on niin pieni".

Päiväkodissa oli joulujuhla. Tässä on menossa "Tuiki, tuiki tähtönen". Ihana, lyhyt juhla, joka rakentui kevyesti jouluevankeliumin teemaan, mutta johon lauluiksi oli somasti napattu paimenten lampaille "Tuku tuku lampaitani", ja hiirulaisillekin oli oma kipaleensa. Paikalla olivat toki päätähdet, Jeesus-nukke, Maria ja Joosef (joksi Eka Vekara oli ensin valittu, mutta pääsi sitten paimeneksi, kun ei kuulemma halunnut vaan seistä paikallaan ja pukeutua joksikin. No, kuten kuvasta näkyy, sama nakki viuhui myös lampaiden paimentajalle...), sekä tietäjät, enkelit ja piiiiitkän tikun varressa tähteä kuljettanut tärkeysenkeli. Lasten ei tarvinnut muuta kuin näkyä ovenraossa varusteineen, niin jopa tämä äiti kaiveli nenäliinaa laukustaan... On ne niin liikkiksiä!

Joululahjapakkaamo käynnisti toimintansa toissailtana. Mukillinen tanskalaista tuliaisglögiä (neilikkaista!!) meni siinä papereiden kanssa tolskatessa ja nauhoja viritellessä. Oi, kunpa olisi se Kyky, visuaalinen lahja keksiä jotain erityistä, lahjaan tai lahjan saajaan tai edes paketin kääreen sävyihin sopivaa ekstrasomistetta lahjojen päälle. Ostin hätäpäissäni marketista jouluaskartelulehdenkin, mutta en saanut siitä oikein kipinää. Harmittaa, sillä minusta erityisen kaunis paketti on ihana lahja jo itsessään.


Olen hankkinut muutamia joulukirjoja viime päivinä, lähinnä nettihuutokaupasta. Osa vieressä olevista on vanhoja, osa tuoreita hankintoja. Niitä on kiva selailla ja fiilistellä, vaikka ei mitään jaksaisikaan tehdä. Ystävättärelle ja hänen vanhemmilleen minulla on ollut tapana tehdä jouluistutukset lahjaksi, ja niiden ajatteleminen inspiroi tällä hetkellä kovasti, mutta muuten on vähän sellainen... sininen hetki kaikessa. Minulla! Kaikkien jouluentusiastien äidillä. Tässähän pitää terhistäytyä, muuten joulu menee ohi!

Kaukaa naapuritalon ikkunasta näkyvä joulutähti näyttää minusta somalta. Ei siitä meidän kameralla teknisesti kummoista kuvaa saa, mutta toisaalta sen ei tarvitsekaan olla kovin terävä, olkoon ennemminkin kirkkauden hahmotelma. Valoa kohtihan tässä ollaan hyvää vauhtia menossa, talvipäivänseisaukseen on enää kaksi viikkoa aikaa.
Leivoin tänään, pitkästä aikaa ihan alusta alkaen. Vien huomisiin myyjäisiin kaksi kylmäsavuporopiirakkaa. EV auttoi puuhassa, kas kun molemmille oli oma taikinakulhonsa ja omat tarvikkeensa. Hän otti aina mallia siitä, mitä minä missäkin kohdassa tein, ja hyvä tuli. Olen kyllä superonnellinen, että poika haluaa - ainakin vielä tässä vaiheessa - olla mukana ruuanlaittopuuhissa. On hauskaa tehdä ruokaa yhdessä hänen kanssaan nyt, kun hän on tarpeeksi pitkä yltääkseen kunnolla hellan ääreen ja hänellä on tarpeeksi järkeä kuuntelemaan ohjeita. Näin leipoi viisivuotias! (Eipä se ole kovinkaan herkullisen näköinen kuvassa ;-) Vaan haistaisttepa tuoksun. Ah!!)

Kylmäsavuporopiiras

Pohja:
150 g margariinia tai voita
3 1/2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl kauraleseitä
1 muna

Täyte:
500 g purjoa (on minusta aika paljon; laitan itse aina vähemmän)
100 g kylmäsavuporoa
2 1/2 dl kermaa
3 munaa
1/2 tl yrttisuolaa
(katajanmarjoja)

Nypi  huoneenlämpöinen rasva vehnäjauhojen ja kauraleseiden kanssa murumaiseksi seokseksi. Lisää muna ja sekoita taikina tasaiseksi. Painele taikina vuoan pohjalle ja reunoille.

Paloittele halkaistu, pesty purjo ja pehmitä silppu öljytilkassa paistinpannulla miedolla lämmöllä. Paloittele kylmäsavuporo pieniksi palasiksi ja lisää purjon joukkoon. Levitä seos piirakkapohjalle. Sekoita kerma-muna-yrttisuolaseos (lisää halutessasi murskattuja katajanmarjoja) ja valuta sekin piirasvuokaan. Paista 200 asteessa n. 25 minuuttia.

*******************************************

(Tämä on minun sadas postaukseni! Uskomatonta. Tässä olisi pitänyt värivalojen vilkkua ja torvien soida, mutta nyt tuli vaan välisoitto. Vaikka aina sekään ei ole huono: Sibeliuksen Karelia-sarjan Intermezzo oli meidän häämarssina, ja yhä edelleen se kohottaa mielen huimiin korkeuksiin. Tästä Youtuben linkistä sitä voi kuunnella soitettuna mielestäni oikealla tempolla, niin, että se kertakaikkiaan huikaisee vatsanpohjasta. Jotkut orkesterit esittävät sen liian kiivasvauhtisena, ja silloin siitä jää iso osa draaman kaaresta pois. Kuunnelkaapa, ja kuvitelkaa itsenne seisomassa kirkon ovella, katse kohti alttaria, puoliso vieressä... Vieläkin menee kylmät väreet ja pala nousee kurkkuun.)

tiistai 7. joulukuuta 2010

Joulukuun 7. päivä - lisää lunta

Sain joskus muinoin tuttavaltani meilin, jossa turkulaisenomaisella murteella pidetään päiväkirjaa lumentulosta. Aamulla, ensimmäistä kertaa tälle päivälle kolatessa, tuli moinen teksti mieleen, miten lieneekin.

Kolaaminen ei ole hyötyliikuntaa, se on haittaliikuntaa. Olisikin kuuden hehtaarin tontti ja voisi lykkiä lumet metsänlaitaan, kuten kuulin kaupassa sivukorvalla jonkun rouvan mainitsevan. Vaanko ei ole. Alle tuhannen neliön tontilla on yllättävän vähän lumenkasaukseen soveltuvia kohtia, varsinkin, kun jo joulukuun seitsemäs päivä pitää oikeasti alkaa miettiä, mihin sen kaiken lykkää, siltä varalta, että lykättävää tulisi tätä tahtia läpi koko talven.

Onhan se kaunista, kun lapsen nyrkin kokoisia hiutaleita leijailee hiljalleen alas, valaisten maiseman, koristellen puut ja pensaat. On se. Kyllä minä siitä nautin ihan suunnattomasti. Herra Mies laittoi pihapihtaankin valot, ja kun sen oksille on satanut puhdasta, pehmeää lunta, puu näyttää aivan satumaisen kauniilta.

Sitä minä yritän fiilistellen ihailla, kun työnnän seitsemättä kolallista lunta pihdan viereen, noin kahden metrin korkeuteen.

Toki harmittaisi hirveästi, jos tämä kaikki nyt lähtisi sulamaan pois, sitä en kyllä kiistä. Valitan vissiin vain lämpimikseni ;-) Paitsi sitäkään ei tarvitse tehdä, kyllä kolaaminen hien tuo pintaan!

Päivän varsinaiset joulupuuhat keskittyivät tänään vain sisätiloihin. Kun kaksipuolinen teippi ei pitänyt koristetta paikallaan alkuunkaan, nappasin pienen palan sinitarraa makuuhuoneemme oveen, johon ripustin mielestäni oikein herttaisen sydänkoristeen. Kuvassa sinitarra näköjään näkyy vähän ikävästi :-/ Livenä siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota.

Päivän varsinaisen joulupuuhan piti olla pulkkamäkireissu Eka Vekaran kanssa. Nuorimiespä ilmoitti kuitenkin aamulla, että hänhän ei mihinkään pulkkamäkeen lähde. 8-o No, äiti siinä hätäpäissään keksimään, että entäs jos tehtäisiin kavereille Hama-helmistä joulutervehdyksiä? Se sai aikaan hurjat riemunkiljahdukset, joten niillä sitten iltapäivällä itseämme ja toisiamme ilahdutimme. Tuotteet ovat ohessa. Ylhäällä on lentokone (ei kaktus, kuten Herra Mies tuotosta toisin päin tarkastellessaan veikkasi... olisi vissiin pitänyt tehdä sini-valkoinen), ja mustavalkoinen (vastamulkoinen; meillä luetaan Tatua ja Patua) pyörylä on tietenkin jalkapallo. Sydän on EV:n oma valinta ja design entiselle kerhokaverille ja kokkauskurssikollegalle, keijukaisneidolle lähiseudulta. Autot ovat matkalla päiväkotikavereille ja tähti futispojan isosiskolle. Lisääkin näitä pitää kuulemma vielä tehdä, kaikille kavereille näistä ei riitä.

Piakkoin alkaisi olla aika ryhtyä lahjapakettien tekoon. Se se olisi puuha, johon soisin mielelläni itselleni roimasti lisää mielikuvitusta ja visuaalista kykyä. Tänä vuonna haluaisin kovasti paketoida kaiken joulukankaisiin paperin sijasta. Se olisi mielestäni ihanan erilaista, ekologista ja - vain pehmeää. Ehkä käyn ostamassa joulun jälkeen alennusmyynneistä kankaanloppuja ja hyödynnän idean ensi vuonna. Tai... mistä sitä tietää, mitä tässä vielä keksii! Yhden paketin olen jo saanut melkein valmiiksi, mutta se onkin lähdössä ei-Suomeen. Piste i:n päältä siitä vielä puuttuu; toivottavasti löydän huomenna jotain siihen sopivaa.

maanantai 6. joulukuuta 2010

6.12.

Olisi hienoa, jos osaisi viettää itsenäisyyspäivää jotenkin oikein juhlavasti. Päivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä, vaikka en aina osaakaan sisäistäen juhlan teemaa ajatella.

Tämän(kään) ikäisen on vaikeaa kuvitella sotaa, vaikeaa mieltää sitä uhrausta, jonka itseämme vanhemmat sukupolvet ovat joutuneet tekemään. Minulle itsenäisyyspäivä on sinivalkoisuutta, kai aika isoa ylpeyttä Suomesta. Kynttilät sytytän aina klo 18, jos suinkin olemme kotona (itsetyytyväisyydessä pörhistellen paheksun naapureita, joiden ikkunassa kynttilät eivät pala), ja nostelen Herra Miehen kanssa kuohuviinimaljoja, vaikka en aina oikein siinä hetkessä ajattele, miksi.

Eka Vekara lauleskelee Maamme-laulua, jonka hän viikolla päiväkodissa oppi, ja minä olen sen verran maanpuolustushenkinen, että totean, kuinka olisin, jos asepalvelus olisi silloin ollut naisille mahdollinen, aikanaan voinut mennä armeijaan, ja jopa tavoitella pääsyä puolustusvoimien palvelukseen. En tiedä, olisiko pääni kestänyt ilmavoimien vauhtia, mutta olen aina haaveillut pääsystä hävittäjän kyytiin...

Seitsemältä on pakko aina vaihtaa tunnelmat toiseen ääripäähän ja tälläytyä television ääreen leikkimään aikuisten prinsessaleikkejä ja vertailemaan, kenen päällä on kaunis puku ja kenellä kierrätysteema on ampunut täysin yli (toivottavasti ne yhden kansanedustajan pukuun kudotut sukkahousut olivat edes käyttämättömiä; inha ajatus olla pukeutuneena jalkahikeen valtakunnan tärkeimmässä televisiolähetyksessä...) Tämän vuoden kuningatar? Ehkä Vuoden pakolaisnainen, jonka nimeä en muista, mutta joka toi mieleen lapsuusajan idolini, Grace Kellyn, puuterinvärisessä ihastuttavassa puvussaan.

Vuoden huomionkerääjät olivat mies- ja naisparit, jotka selkeästi tänä vuonna olivat päättäneet NÄKYÄ. Ihan oikein! Kyllä pitää tämän ajan maassa jo sietää erilaisuutta ja saada elää omannäköistään elämää ilman ahdistelua, ahdasmielisyyttä ja alituista alistumista "yleisiin normeihin", jotka menivät jo.

Sitten oli näitä ikiprinsessoja, eijariittakorholoita ja satutaiveahoja, joiden pitää saamalla saada mediahuomio. Eikä se aina onnistu kaikkein positiivisimmalla tavalla. Kuten ei onnistunut Diivojen Diiva Karita Mattilaltakaan, joka ei mielestäni ollut osannut huomioida tilaisuuden luonnetta ja synnyinmaansa jäyhyyttä, vaan oli vetäissyt ylleen decoltéen, joka ulottui napaan saakka. Ei tyylikästä.

Päivi Räsänen leikki hieman vastenmielisesti jäämorsianta valkoisissaan, Janina Andersson ilahdutti jälleen upealla hiustyylillään, suunnistaja Minna Kauppi taas oli tupeerannut hiuksensa tällä kertaa vähän liian korskeiksi, ja Tanja Karpela johti tätä iänikuisten "ylhäältä tiukka, polvista alkaen hirveästi röyhelöä" -jenkkityyliä 80-luvulta. Umayya Abu-Hannasta en edes aloita. Tai Lisa Souniosta. Missä on ihmisten itsekritiikki?

Ja aina löytyy naisia, joiden mielestä juhlakampaukseksi välttää se, että laittaa pitkät hiukset vähän kiharammalle. Voi että.

Tulevatkohan Linnan juhlat koskaan tiensä päähän? Ovathan ne todellisuudessa aika korni tapa juhlia, tai ainakin korni tapa on välittää se tasavallan tavallisille television välityksellä, ja korneinta kaikista on, että kyllä me tontut tanssitaan itsemme sinne telkkarin ääreen kuohuviineinemme :-)

Vuoden päästä nähdään! Huomenna isketään taas kädet saveen (voi, kunpa pääsisikin puutarhaan!!) ja tiskataan, pyykätään ja laitetaan ruokaa.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Pium paum pelistä pois.

Könötin vissiin hieman liian kauan toissailtana koneen ääressä huonossa asennossa, kokeilemassa eri versioita blogin uudeksi ilmeeksi. Eilisen olin nimittäin ensin lievässä, sitten iltapäivää kohti yhä pahenevassa päänsäryssä, kunnes iltapäivän katveessa siitä tuli pitkästä aikaa oikein räimeä migreeni. Eivät auttaneet parit lääkkeetkään, eikä perinteinen tyhjennysharjoitus. Makasin vaan ja yritin hengittää ihan hiljaa.

Yöllä kahden aikaan otin viimeisen lääkkeen, ja sitten helpotti.

Onneksi, sillä tänään meillä on ollut talo täynnä väkeä juhlistamassa Thaimaan kuninkaan 83-vuotissyntymäpäivää. Aina pitää joku syy juhlaan olla, ja tämä sattui olemaan useammalle perheelle mieluinen teema. 12 aikuista ja seitsemän alle 10-vuotiasta lasta täytti talomme tänään lattiasta kattoon. Voi että oli ihanaa!

Torstain joulupuuha Eka Vekaran kanssa liittyi juuri tähän, sekä tietysti myös huomiseen itsenäisyyspäivään. Hirveällä tuherruksella saimme syntymään parikymmentä Thaimaan lippua, kas tässä. Suomen liput olivat vaivattomampia, ei tarvinnut kuin leikata ja liimata. Nämä ovat sentään omin käsin väritettyjä! Eivät aivan absoluuttisen aidon näköisiä, mutta kapea sininen viiva oli ainoa, minkä saimme mahtumaan lippuun...




Perjantain puuha olikin koko perheen yhteinen riemu: järjestimme leffaillan suklaapopcorneineen ja sipseineen. Elokuvaksi valitsimme EV:n uuden suosikkikirjan mukaisesti Niko - lentäjän poika -leffan. Se yllättäen jäi kesken, koska pimeähkössä huoneessa, dramaattisen musiikin soidessa, sudet olivat pienelle miehelle liian pelottavia. Pienimmän puuhaajan toiveesta vaihdoimme koneeseen yhden Disneyn joulu-dvd:istä ja sekös meitä sitten viihdytti loppuun saakka.

Eilen joulupuuha jäi sitten tyystin kokonaan miestenväliseksi, kun äiti oli täysin pelistä poissa. Eipä siinä mitään; he ne meidän perheen leipurit muutenkin ovat. Tähän leipomissessioon minustakin olisi ollut kiva osallistua muutenkin kuin ohijuoksuilla vessaan. Hienoja saivat aikaiseksi. "M-karkit" osoittautuivat aivan ykköskäteviksi piparinkoristeiksi EV:n mielestä. Niitä piti saada laittaa reilusti. Ja sai!
Tänään oli äidin ja pojan pitkään odottaman joulupuuhan vuoro: laitoimme seimen esille. Seimi ja hahmot ovat hollantilaisen Anneka Bouken tuotteita, ja pidän näistä aivan valtavasti!

Niin ilmeisesti pitävät muutkin: vasta viime kesänä sain hankituksi itämaan tietäjät - sveitsiläisestä verkkokaupasta. Ei näille montaa jälleenmyyjää Suomessa edes ole, mutta sentään vielä joitakin. Muutaman pikkuenkelin vielä haluaisin!


Yhtenä sivuhyppelynä kaikkeen muuhun joulupuuhasteluun tein tässä männäpäivänä linnuille omia "joulukoristeita". Laitoin mataliin erikokoisiin vuokiin kaikenlaisia linnunsiemeniä, ja kaadoin sulaa kookosrasvaa sitten siteeksi. Sydänvuokaan vuolin juustohöylällä omenanpalasiakin rastaiden herkuksi.
En ymmärrä, en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi en ole tehnyt näitä ennen. Ei voi olla yksinkertaisempaa puuhaa: kattilaan kookosrasvaköntsäle sulamaan, siemeniä astioiden pohjalle, sitten sulaa rasvaa päälle ja astiat ulos jähmettymään. Aikaa meni ehkä viisi minuuttia. Vaikeinta oli laittaa jähmettyneisiin kakkusiin lenksurat rautalangasta. Yritin ensin naputella reikää ohuella naulalla, mutta kakkuset halkesivat tyystin. Lopulta päädyin ottamaan niin tukevan otteen rautalangasta kuin siitä kookosrasvaisilla sormilla suinkin sain ja työntämään lankaa sellaisenaan kakkusten läpi. Se toimi jonkinmoisen äherryksen jälkeen parhaiten, ja sain kuin sainkin ripustetuksi tipusille uudenlaisia herkkuja maisteltavaksi.

Nuo pikkukakkarat pikkusyreenissä nyt eivät ole muuta kuin pieniä lättyjä, mutta minusta tuosta omena-siemensydämestä tuli lisäksi kauniskin! Teen takuulla näitä lisää.