Perjantaina harmaassa säässä oli aukkoja. Väijyin niitä sisältä kuin kissa lintuja. Nyt paistaa! Eikä paistakaan. Eiku paistaa! Äh, ei. Siivosin Eka Vekaran huonetta - on se ihme, miten valtavasti "tärkeitä askartelutöitä" viisivuotias voi säilöä joka ikiseen pussiin, nyssykkään, laatikkoon ja lokeroon. Ja kun hänellä on muutenkin varsin huomattava lelu-, peli- ja kirjakokoelma joko meidän höyrähtämisemme ajalta tai sen jälkeisiltä vuosilta, jolloin vain sukulaiset ovat jatkaneet lapsen varustamista tarpeellisilla tavaroilla, pelkkä huoneen järjestäminen vei ihan älyttömästi aikaa.
Olin koko ajan hälytysvalmiudessa singahtamaan pihalle, mikäli sää paranisi, mutta niin vain oli ovela säidenhaltija (vai -haltia? Siis onko se joku, joka hallitsee säitä vai sääsatuolento, joka taikasauvaa - hehheh - heilauttamalla vaihtelee kelejä?), että pilviin tuli isompi aukko vasta, kun koko huone oli järjestyksessä. Imurinvarteen en sentään ihan ehtinyt, kun armo kävi ja aurinko alkoi paistaa.
AH!!
Oli aika lämmin, linnut lauloivat ja auri mollotti melkein siniseltä taivaalta. Se on kyllä ihme aine tuo aurinko. Sen voimalla ihminen tikittää melko mahdottomiakin asioita. Minäkin aloitin varovasti tyhjentämällä viisi kaukalollista kompostimassaa biolanin vatsasta jälkikompostikehikkoon, mutta sitten päässä niksahti. Lähdin autotalliin testaamaan, saisinko trimmerin käyntiin. Yleensä se ei todellakaan meikäläisen nykimisellä inahda, mutta sää meni ilmeisesti senkin ytimiin ja se hyrähti käyntiin. Ällistys!
Huristelin sillä yhden nurmialueen reunan mennessäni, mutta todellinen kohteeni oli takapihan takareuna, viidakko, jota jossain kutsutaan kauniisti luonnontilaiseksi alueeksi. Grrrr.... sinne!! Silmät tulta leiskuen lähestyin yli puolimetrisiä rikkaruohokasvustoja partneri päristen. Kadotkaa ikiajoiksi, te hönkäyksen voimalla sikiävät inhokit!
Niinä hetkinä, kun ihmisellä on enemmän intoa kuin järkeä, ja kun lisäksi aurinko vielä paistaa päätä pehmeäksi, sitä tekee tyhmyyksiä erilaisilla mittakaavoilla. Tämä nyt oli pienen mittakaavan tyhmyys, mutta eipä ollut hirveästi järkeä lähteä perustrimmerillä yrittämään syysmärkien roikaleiden kimppuun, oli sää mikä tahansa. Huonostihan siinä kävi. Lupiinien varret kietoutuivat trimmerin varren ympärille kuin lämmin kaulahuivi, kone korisi hetken aikaa tuskissaan ja sammua lopsahti sitten. Kiskoin kasvit irti, mutta niin onnekas en ollut, että olisin saanut päristimen uudelleenkin käymään. Nyin pari vaatimatonta yritystä, mutta sitten nostin sen tyynen rauhallisesti takakuistin kaidetta vasten pystyyn lepäämään.
Sieltä se sitten ivallisesti irvistellen katseli, kun minä pienessä nuhassani ja ilman oikean käden toimivaa etusormea hain talikon (rakkaani!) ja lapion ja rupesin hommiin. Ensin nyhdin kaiken irtilähtevän käsin - vasemmalla kädellä, kirjaimellisesti, kun yllättäen nyhtämisotteeseen tarvitaan etusormea - ja sen jälkeen en enää ajatellut mitään. Talikon piikit maahan, varsi alas ja riuska käännös. Talikon piikit maahan, varsi alas ja riuska käännös. Käännettävä ala ei ollut isokaan, mutta vähän tautisessa kunnossa se kyllä tuntui! Vaan ei haitannut. Hymyilin niin, että keskemmällä kesää hampaiden väliin olisi takuulla itikat lentäneet, puuskutin, hikoilin ja käänsin. Ihanaa!! Vihdoinkin taas pihahommissa!
Pari tuntia siinä vierähti, vaikka maa oli kerrankin pehmeää kuin pullataikina. Enpä muista, milloin meidän janttasavea olisi ollut yhtä helppoa työstää. Ajattelin jossakin vaiheessa, että tämä tuntuu huomenna luissa ja ytimissä, mutta enpä erityisesti piitannut siitä. Oli niin fantastista olla ulkona. Mietin ainoastaan, että kumarassa nilkuttavanakin olisin edelleen ihan uskottava pirunsarvissani ja atrain kädessä niissä Halloween-juhlissa, jonne olimme lauantaina menossa. Pienimmät saattaisivat ehkä pelätä, mutta jos juhlat heidän kodissaan järjestetään, vanhemmat olivat varmasti varautuneet lapsia pelottaviin vieraisiin....?
Kroppa huusi ja nautti, mutta aivot kävivät totaalista tyhjäkäyntiä. "Tässä minä käytännössä vasemmalla kädellä maata kääntelen. Yhdellä kädellä siis. Single-handedly. Käännän maata yhdellä kädellä, olenko siis yksikätinen rosvo?" Kun aloin nauraa ääneen noin tyhmälle jutulleni, totesin, että oli ehkä aika lopettaa siihen.
Kaiken kääntämäni moskan pinosin isoksi kasaksi kompostikehikoiden viereen, tarkoituksenani peittää se muovilla ja toivoa, että kuolema jollakin ihmeen kaupalla korjaisi ne siitä huolimatta, että ne menivät kasaan ihan tuoreeltaan. Kävi vain niin vitsikkäästi, että ainoa riittävän iso muovi oli entisiltä asukkailta puuvajaan jäänyt taivaansininen jättikokoinen trampoliinin suojamuovi (tai sellaiseksi sen oletan). Nyt meillä on takapihalla mahtavan sininen pieni mäki. Focal pointit vaan paranee: talon toiselta sivulta näkyy biolan-massan jälkikompostikehikko ja toiselle sivulle rakensin barbieille laskettelurinteen. Waau...
Eikä se sininen muovi takuulla ole edes tarpeeksi paksu, etteikö se päästäisi valoa niille kerppolan rikkaruohoille. Mitenkähän minä ne sinne nitistäisin? Pitää vissiin latoa kahden seuraavan kuukauden Hesarit pikkuhiljaa sinne muovin alle, eivätköhän lupiinit siihen nyykähdä. Tai sitten annan periksi ja kiikutan koko pa...sselin kasan läheiselle biojätekaatopaikalle. Siirretään rikkaruoho-ongelma toisaalle. (Tuo vain tuntuu niin epäkorrektilta. Ja sääli olisi kuljettaa pienenpienellä mahdollisuudella muhivaa kompostimultamateriaalia pois pihasta.)
Seuraavan päivän Halloweeneista tuli lääkegeelin ja venyttelyn voimalla lopulta ihan suoraselkäiset kekkerit. Eivätkä pikkuisetkaan itkeneet, vaikka meitä oli kyllä paikalla melkoinen kokoelma kummallisen näköisiä ja eri kokoisia ihmisiä, joilla on tuttu ääni.
Vieläköhän sitä ensi viikolla voisi kantata istutusalueet kevättä varten valmiiksi...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti