Herra Mies sen tänään aloitti. Istui sateessa (jep, SATEESSA, tuli varmaan ainakin milli vesimittariin) mustaherukkapensaiden - jotta ei synny liian runsasta mielikuvaa, kerrottakoon, että niitä on kaksi - äärellä ja keräsi, minkä irti sai. Minä puuhastelin ensin ison tapahtuman järjestelyiden parissa (että voi exceliä ja wordia syvällisesti ymmärtämättömän olla hankalaa saada yhdet nimilaput tulostetuksi!) ennen kuin vetäisin tuulipuvun (eikö kuulosta ihanan 80-lukuiselta?) päälle ja nappasin oman ämpärin kantoon. HM oli ehtinyt perkata mustaherukat puhtaiksi, joten pääsin niiden kahden punaherukkapensaan kimppuun hänen seurakseen.
Mustaherukoiden nuorennusleikkaukset vissiin vaikuttivat siihen, että niistä ei satoa juuri tullut, mutta punaherukoiden kanssa olemme jo vähän pulassa. Mehumaija porisee hellalla edelleen (kello on nyt melkein yksi yöllä), ja minä olen saanut kaivaa itsestäni aika pontevalla lapionheilutuksella sitä hyvää perheenemäntää. Synnytin minä sitten kuitenkin muutaman hillopurkin, kuten kuvasta voi havaita.
Suhtaudun hillon ja marmeladin tekoon vähän kaksijakoisesti. Olen tosi onnellinen, jos jaksan / saan aikaiseksi niitä tehdä, mutta en itse ole mikään hillojen suurkuluttaja. Minä en erityisesti innostu leipomisesta, enkä juurikaan syö paahtoleipää (ruista sen olla pitää!), joten hillojen käytön kanssa on vähän si och så. Sanoinkin juuri tänään Herra Miehelle, että ehkä mun pitäisi olla edes sen verran brittiläisyyteen kallellaan - puutarhaharrastelija kun olen - että ymmärtäisin hillolla sivellyn paahtoleivän päälle.
Marja- ja hedelmäsäilönnässä on kuitenkin jotain, jonka päälle takuuvarmasti ymmärrän: liköörit. Ei ole juuri parempaa keksintöä kuin kesän marjoista tehty likööri jouluna (jos ikinä pysyvät pulloissa sinne saakka; harvoin ovat säilyneet. Muistan kuitenkin joskus herkutelleeni itse tehdyllä mansikkaliköörillä joulun aikaan...).
Siinä ne lilluvat, puna- ja mustaherukat kirkkaassa viinassa sokerin kanssa. Mustaherukkatölkkiin lirautin myös tilkan giniä; katsotaan, mihin se riittää. Loppusyksyllä saa maistaa!
Joskus olen tehnyt punaherukkalikööriä niin, että olen maustanut sitä sokerin ohella liottamalla vaniljatankoa tölkissä jonkin aikaa. Ei sekään ollut pahaa... Liköörien, kuten muidenkin säilykkeiden, maustamisessa saa kuitenkin olla tarkkana. Oli siinä ja siinä, etteikö edellä mainitussa liköörissä olisi ollut liikaa sitä vaniljan makua, ja juuri eilen tyhjensimme pihvien kylkeen loput karviaispikkelsistä, jossa tähtianis maistui aivan liian voimakkaana. Se oli ihan oma moka, kun jätin tähtöset liian pitkäksi aikaa massaan. Ensi kerralla onnistun paremmin.
Karviaisista tosin tilattiin suurella halulla lisää myös lakattoman lakkahilloksi (meillä lakka on kylläkin hilla, mutta hillahillo kuulostaa pohojosen ihimisen suussakin hassulta) kutsuttua tuotetta, joten saattaa olla, että pikkelsi jää tältä vuodelta väliin. Lakattoman hillon teossa harmittaa vain se, että meidän karviaispensas tekee punaisia marjoja. Jos olisi vihreitä karviaisia, hillo voisi todellakin muistuttaa lakkahilloa, mutta punaiset karviaiset ja porkkanat saavat yhdessä aikaan punaista hilloa; herkullista tosin yhtä kaikki.
Voisin kirjoittaa pidempäänkin hilloamisen (siis sanan varsinaisessa, perinteisessä merkityksessä) autuudesta, mutta nymmie en ennää jaksa. Tietokoneen kello on 1.21 ja mua väsyttää. Viikonlopusta tulee rankka, joten lienen linjoilla vasta ensi viikolla, josta tuleekin - sään salliessa (ei hellettä, kiitos!) - puutarhanhoitoviikko piiiiitkästä aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti